Journalisti-isi tai -äiti ei nyt vain pysty rauhoittumaan. On otettava kantaa, puhuttava puhelimeen, muokattava salaliittoteorioita, loukkaannuttava toisten mielipiteistä, innostuttava omistaan, korjattava kollegoita ja päivitettävä blogia.

Miten käy lähdesuojan? Kumpi oli oikeassa, julkisen sanan neuvosto vai Pekka Hyvärinen? Tuleeko lähdesuojaa seuraavaksi kaventamaan jokin ulkopuolinen taho? Kuinka syvässä kriisissä JSN on? Miten JSN:n asemaa tulisi vankentaa? Miksi kaikki muut ovat väärässä? Ei kai mun vapautta vain kukaan kavenna? Ottia? Tuota?

Rauhoittukaa, hölmöt.

Journalistit kuuluvat ammattikuntaan, jolla on suhteellisuudentajuun vain hetkellisiä sidoksia.

Journalisteista on luonnollista alleviivata työnsä luovuutta ja kuluttaa kaksi kuukautta kolmen päivän kokoisen jutun tekemiseen, koska he ovat puuttuva linkki taiteilijan ja tutkijan välillä.

Skuupin lähellä ne menettävät itsehillintänsä niin, että skuuppi ei enää ole se, jos maailmassa on tapahtunut jotain, vaan se, kun journalisti raportoi maailmassa tapahtuneen jotain.

Ja kun yleiseksi keskustelunaiheeksi sattuu pariksi sekunniksi nousemaan journalismi, median ammattilaisia ei pidättele mikään. Nyt meillä on vihdoinkin käsillä yleisesti merkittävä aihe! Tällöin journalismi nousee aukeamajutuksi, vaikka useimmissa tapauksissa lukijoille olisi riittänyt pikkumaininta sivun alaosassa.

Kun JSN teki Silminnäkijä-ohjelmaa koskevan lautakasapäätöksensä ja puheenjohtaja Pekka Hyvärinen erosi, medialle koitti aikainen joulu. Lehtien sunnuntaisivut, pääkirjoitukset, ylä- sekä alakerrat täyttyivät kirjoituksista, joissa JSN:n ja Pekka Hyvärisen päätöksiä käsiteltiin. Lähdesuojasta nousi yleisesti merkittävä, kansalaisten arkea kipeästi koskettava teema.

Asiaohjelmista soiteltiin asiantuntijoille, jotka toimittajien kera kokoontuivat pöytien ympärille juttelemaan vähän journalismista.

Suomen Kuvalehden blogisti Jari Lindholm oli harrastanut kiitettävää lukijanpalvelua olemalla tovin hiljaa, mutta JSN:n päätös sai miehen taas pois tolaltaan. Tätä kirjoittaessa JSN:n päätöstä käsitteleviä blogeja on ilmestynyt jo kolme, ja lisää lienee luvassa tuntien Lindholmin tarpeen kertoa kollegoilleen, kuinka väärässä he taas ovat.

Muutkin blogistit ovat havahtuneet. Kaikki haluavat esittää sen saman perustelun kuin vierustoverikin sille, miksi JSN:n päätös oli oikea/väärä.

Ei teidän tätä pitäisi seurata. Tämä on ammatin sisäistä riitelyä, jossa liian usein näkyvät henkilökohtaiset kaunat rationaalisen ajattelun sijasta.

Ensimmäisten uutisten ja kommenttien jälkeen keskustelu olisi pitänyt siirtää toimitusten intranetteihin ja ammattiyhdistyslehteen. Viattomat eivät halua lukea toimittajan mielipiteitä, jotka ovat niin emotionaalisesti latautuneita, että taustalla lienee jokin suurempi ongelma kuin vain se, että jossain joku toinen journalisti oli eri mieltä.

Ja jos ei ole, se on vielä suurempi ongelma.

Jyrki Lehtola