Kuluneen viikon mediajatkosarja on ollut se, että Sauli Niinistön nuorikko Jenni Haukio lähetti Yleen kirjeen, jossa ilmoitti olevansa yksityishenkilö, joka ei pitänyt siitä, että TV1:n poliittinen satiiri Presidentin kanslia käsitteli yksityishenkilöä nimeltä Jenni Haukio kuin julkista henkilöä.

Kirjeestä levisi tieto mediaan, minkä seurauksena meille kolumnisteille koittivat taas liian helpot ajat.

Näin me kirjoitimme: Ei se mikään yksityishenkilö ole, vaan protokollan toiseksi tärkein edustuspuoliso, joka on julkaissut runojakin ja mankunut eduskunnan avajaisiin Marimekon laukkua, jota ei ole vielä myynnissä, eivät yksityishenkilöt tee sellaista.

Itsekin kirjoitin aiheesta normikolumnin Iltalehteen, mutta asian toinen puoli unohtui.

Asiasta ei ollut tehnyt uutista niinkään se, että Jenni Haukio kirjelmöi Yleisradioon, vaan se, että hän jäi siitä kiinni.

Suomalaista julkisuutta on se vaivattomuus ja itsestäänselvyys, jolla julkisuuden henkilö tarttuu puhelimeen ja huutaa päätoimittajalle.

Jenni Haukio toimi maan tavan mukaisesti. Hän toimi niin kuin toimitaan, kun luullaan, että ollaan jotain enemmän kuin ollaan ja toivotaan, että muutkin jakavat tuon harhan. Haukio ei tehnyt muuta yleisestä käytännöstä poikkeavaa kuin sen, että hän kirjelmöi sen sijaan, että soitti suoraan johtotasolle ja vaati kaikkien asianosaisten irtisanomista.

Haukion kirje tekee Haukiosta jopa inhimillisen hänen julkisiin kollegoihinsa verrattuna.

Tarkoitan esimerkiksi sitä iskelmälaulajaa, joka ilmoitti saapuvansa toimitukseen repimään lööpintekijältä sukupuolielimet.

Tai sitä näyttelijää, joka uhkailee jatkuvasti lakimiehellään, koska pitää itsestäänselvänä, että jossain vaiheessa on julkisuuden kanssa sovittu, ettei hänestä kirjoiteta mitään, mitä hän ei hyväksy, ja niin onkin lopulta tapahtunut, koska kukaan ei enää halua riidellä kyseisen egomaanikon kanssa.

Tällaisia esimerkkejä on median sisällä kymmeniä, jopa satoja, kuten se korkean profiilin ja integriteetin poliitikko, joka soittaa tulehtuneita haukkumispuheluja tutkijoille, jotka ovat kehdanneet mediassa analysoida poliitikon julkista kuvaa.

Jenni Haukiosta ei tee poikkeusta hänen käytöksensä, vaan se, että se tuli julkisuuteen.

Jos haluaa tähän tapaukseen tuoda vielä yhden "toisaalta"-elementin, se on toimittajien käsitys omasta korkeasta arvostaan.

Se on toimittaja, joka ottaa hieman liian henkilökohtaisesti, kun hänelle ei anneta haastattelua. Se on toimittaja, joka tekee jutun omasta asuinalueestaan, jos sinne suunnitellaan muutoksia, joita toimittaja ei hyväksy. Se on toimittaja, joka pitää itsestäänselvänä ilmaisia matkoja, lippuja ja kutsuja. Se on toimittaja, joka vielä edelleenkin päätyy käyttämään lausetta: "Jos tää ei nyt hoidu, mä kirjoitan tästä lehteen!", kun arjen toiveet ja käytännöt kohtaavat.

Harvassa muussa ammattikunnassa löytyy tuollaista, oman työn kuvitellusta arvosta nousevaa arroganssia.

Joten annetaan Haukiolle ensimmäinen yritys anteeksi. Hän toimi maan tavan mukaisesti eikä uskonut, että tieto ihmisen pienuudesta leviäisi, koska 97 prosentissa tapauksista se ei leviä.

Pitäisikö Presidentinkanslia-sarjan tekijöiden pyytää Jenni Haukiolta anteeksi? Vai päinvastoin? Ota kantaa.