Harvoin sitä tuulettaa Nobel-palkinnon saajasta kuullessaan, varsinkaan kahdesti viikon sisällä. Martti Ahtisaari ja Paul Krugman olivat dramaattisen innostavia nimiä keskellä myrkynmustaa uutisvirtaa. Tieto myhäilevien setien elämäntyöpalkinnoista oli kuin lapsen naurua aamuauringossa.

Rauhan-Nobelin saanut Ahtisaari ja talous-Nobelin saanut Krugman ovat äkkiältään melko erilaisia miehiä. Edellinen on kansakoulunopettaja, josta tuli diplomaatti, sattumapresidentti ja rauhan agentti; jälkimmäinen taloustieteen professori, joka löysi kutsumuksensa kolumnistina.

Molempien salaisuus on persoonallinen yhdistelmä taitoja ja omapäisyyttä.

Ahtisaari on sekä muodot tunteva diplomaatti että maalaisjärkeä käyttävä kyläpäällikkö. Hän ei juuri ilmaise itseään kirjallisesti eikä tule toimeen median kanssa, mutta kun hänet istuttaa samaan pöytään sotapäälliköiden ja diktaattorien kanssa, tuhatpäin ihmisiä pelastuu hirmuteoilta.

Krugman laski jo 25-vuotiaana niin upeita matemaattisia malleja maailmankaupasta, että ne ovat edelleen kollegoiden ihailun aihe, mutta professorin tuolit huippuyliopistoissa ja akateemiset kättentaputukset eivät riittäneet. Hän ryhtyi kirjoittamaan yleistajuisia, ärhäkkäitä kirjoja ja kolumneja, joissa hän on ajanut humaanin talouspolitiikan asiaa. Viimeisen vuoden aikana hän on ryhtynyt myös blogaamaan (40 minuuttia Nobel-komitealta tulleen puhelun jälkeen hän kirjoitti: "Tänä aamuna sattui hassu juttu...").

Molemmat ovat ottaneet urallaan suuria riskejä, jotka he olisivat voineet halutessaan välttää, ja tulleet pilkatuiksi.

Ahtisaari on matkustanut mahdottomasta paikasta toiseen, kun apua on tarvittu. Yksi mahdottomimmista tehtävistä oli oma isänmaa, joka tarvitsi irtioton vanhasta ja presidentin joka symboloisi muutosta. Hänet valittiin siksi, että hän ei ollut poliittisen koneiston tuote, ja kun hän astui valtaan, häntä solvattiin taukoamatta samasta syystä.

Krugman asettui alttiiksi sekä omien että vastustajien ivalle alkaessaan kirjoittaa maailman seuratuimpiin kuuluvaa talouskolumniaan New York Timesiin.

Omat eli akateemisen maailman edustajat ovat syyttänyt häntä tieteen uhraamisesta politiikalle. Olisi ollut viisaampaa (turvallisempaa) analysoida mennyttä kuin koettaa vaikuttaa tulevaan (ja ottaa riski, että on väärässä). Samalla edistyksellinen professori on tietenkin antautunut konservatiivien säälimättömän tykityksen maalitauluksi.

Ahtisaaren voima on käytännössä ja neuvottelupöydässä, Krugmanin taas teoriassa ja mediassa. Molemmat ovat oman tien kulkijoita, joita ajaa korkea tavoite: Ahtisaaren tapauksessa ihmisarvo, Krugmanin tapauksessa oikeudenmukaisuus. Molemmat ovat antaneet oman erityisen lahjansa julkiseen käyttöön, jotta maailmassa oltaisiin ihmisiksi. Molemmat ovat lisäksi yli-inhimillisen aikaansaavia.

Intohimo parhaansa antamiseen yhteiseksi hyväksi, erityisesti moraalisen hämmennyksen keskellä, on sitä, mistä sankarit on kaikkina aikoina tehty. Maailmassa, jonka talous on juuri romahtanut lyhytnäköiseen ahneuteen, jossa syttyy jatkuvasti uusia näytösluonteisia sotia, jossa politiikka on usein harmaata opportunismia, nämä nobelistit ovat muistutus siitä, että ihminen kykenee parempaan. Paljon parempaan.

Kirjoittaja on uusmaalainen mediayrittäjä.