Taiteilijaryhmä Tulenkantajat julisti 1920-luvulla, että nyt pitäisi saada "ikkunat auki Eurooppaan". Ikkunoita on sen jälkeen yritetty pitää auki, mutta ongelmaksi on muodostunut, että kun ikkuna on auki, siitä kulkee ilmaa molempiin suuntiin. Euroopan ääni ei ainoastaan kuulu siitä meille, vaan myös meidän känninen kiroilumölinämme kuuluu Eurooppaan.

Eurooppa on ideaali, johon meidän tulisi kurkottaa, mutta johon meistä ei vain ole.

Media ylläpitää tätä alemmuuskompleksia muistuttamalla tasaisin väliajoin omasta junttiudestamme ja nostamalla esiin tilastoja, joissa meitä vertaillaan "Eurooppaan". Loppupäätelmä on se, että emme ole Eurooppaan ihan valmiita vieläkään; äskenkin joku nuori kiroili kadulla, Euroopassa ei kukaan nuori kiroile kadulla, Platonia lapset siellä lukevat.

Kun me puhumme Euroopasta, pitäisi enää vain tietää, mikä on tuo Eurooppa, johon meitä verrataan ja jonka arvoiseksi meidän tulee pyrkiä.

Kun puhumme Euroopasta, puhummeko kännisistä, rivouksia huutelevista brittituristeista Ibizan rannoilla?

Vai pariisilaisista, jotka muuttuivat jo vuosikymmeniä sitten parodiaksi siitä, mitä pariisilaisuudella tarkoitetaan? Vai tarkoittaako eurooppalaisuus sitä totaalisen kielitaidotonta espanjalaista, jolla vaikuttaa olevan myös vakavia ymmärrysvaikeuksia laajemmassakin mittakaavassa?

Ei, mikään näistä ei ole Eurooppaa. Eurooppa on jotain, jossa asiat on osattu tehdä meitä paremmin jo vuosia - oli kyse sitten käytöstavoista, sivistyksestä tai pukeutumisesta - ja Suomi on se, jonka tulee kurkottaa tuota Eurooppaa kohti.

Kun mediassa puhutaan Euroopasta, puhutaan ideaalista, jota ei ole olemassa: eurooppalaisesta kulttuurista, jonka edessä meidän tulee suomalaisina tuntea musertavaa alemmuudentuntoa ja halua kasvaa paremmiksi eurooppalaisiksi. Eurooppa on helppokäyttöinen valhe, jonka avulla puhuja voi taas paheksua suomalaisuutta ja sen nykytilaa, kun ei yksinkertaisesti ole keksinyt mitään muutakaan sanottavaa.

Ja kun me Suomessa puhumme Euroopasta, emme voi olla puhumatta tennissukista.

Kun suomalainen kävelee Eurooppaan tummassa puvussa ja tennissukissa, se on häpeä, jota koko kansakunta kantaa. Kun Giorgio Armani tai Karl Lagerfeld yhdistävät tennissukat tummaan pukuun, se on mainio osoitus eurooppalaisesta itsevarmuudesta ja erehtymättömästä tyylitajusta.

Julkisuudessa heiluu paljon tätejä, jotka pitävät yllä "verrataanpa meitä vaihteeksi negatiivisesti Eurooppaan" -alemmuudentilaa.

Tällaisia tätejä ovat muiden muassa Paavo Lipponen, Lenita Airisto, Matti Klinge, Laura Kolbe ja kuka tahansa keski-iän ylittänyt tv-toimittaja, joka on asunut Euroopassa yli viisi vuotta.

Heidän ongelmansa on, että he eivät näe puita metsältä, vaan pitävät Eurooppaa monoliittisena kokonaisuutena. He käyttävät sellaisia käsitteitä kuin "eurooppalainen kulttuuri", "eurooppalainen ajattelu" ja "eurooppalaiset käytöstavat".

Ihan kiva. Ainoa ongelma vain on, ettei mitään tuollaista enää ole, ja nyt kannattaisi nousta sieltä Hegelin alta nykyaikaan, ettemme me eurooppalaisina joutuisi koko ajan häpeämään näitä provinsiaaleja suomalaistätejämme.

Mikä on eurooppalaisinta, mitä tiedät? Kommentoi!