Kuumana käyvä ilmastokeskustelu vilisee toinen toistaan hurjempia tavoitteita prosenteiksi ja asteluvuiksi puettuina. Luomakunnan herraksi nimeytynyt ihminen - ennemminkin luomakunnan syöpä - uskoo, että hänen vallassaan on rajoittaa maapallon lämmönnousu kahteen asteeseen, kunhan vain hiilidioksidipäästöjä leikataan 80 prosenttia.
Toiset puhuvat neljästä asteesta; toiset vaativat 90 prosentin päästöleikkauksia.
Tosiasia on kuitenkin, että varsin vähän on tapahtunut, ja ainoa tehokas hiilidioksidipäästöjen leikkaaja on ollut maailmanlaajuinen taloustaantuma.
Jotain pitäisi siis ihmiskunnankin saada aikaan, ja mieluummin äkkiä.
Me suomalaiset olemme merkillinen yhdistelmä toisaalta alemmuudentunnetta ja toisaalta kuvitelmaa omasta ainutlaatuisuudestamme maailman kansojen joukossa.
Ulkomaailman silmissä me olemme eksoottisia: pieni outoa kieltä puhuva germaanissukuinen (?) kansa, joka selvisi sodista itsenäisenä, nousi jaloilleen, synnytti Koneen ja Nokian, muun muassa. Ja menestyi tietotekniikan edelläkävijänä sekä Pisa-tutkimuksissa loistavasti. Se on yhdistelmä, jota ei maailmasta löydy toista.
Miksemme siis voisi olla edelläkävijä myös ilmastonmuutosta vastaan taistellessa ja näyttää maailmalle, miten homma hoidetaan kotiin, vaikka siinä paljon puhutussa talvisodan hengessä? Nyt olisi tilaisuus lunastaa takaisin se ihmekansan viitta, joka valahti harteiltamme, kun äkisti havaittiin, että muut ajavat tietotekniikassa joka kaistalla ohi, Nokia kompuroi ja koululaitoskin tuottaa sutta ja sekundaa, yliopistoista nyt puhumattakaan.
Tätä kirjoitettaessa Kööpenhaminan ilmastokokous on yhä käynnissä. Kokouksessa tehdyt sopimukset voivat olla sitovia tai sitten ei, mutta todellisuus aukeaa vasta kun ryhdytään käytännön toimiin.
Jos maapallo olisi ihminen, sillä olisi jo nyt yli 38,8 asteen kuume. Tämä perustuu laskelmaan, että maan pinnan keskilämpötila on noin 14,5 astetta, jossa on jo aiempaan nousua 0,7 astetta. Jos rajaksi asetetaan se kahden asteen lämmönnousu, joka Kööpenhaminan kokouksessa on rajaksi asetettu, olisi ihmismaapallolla vuonna 2100 jo huikea 43,3 asteen kuume. Harvapa sellaisesta hengissä selviää.
Neljän asteen nousua ei edes kannata skaalata: varma kuolema.
Mutta mistä tämä lämpötilaa nostava hiilidioksidikertymä tulee, ja miksi? Sitä kannattaa lähestyä sekä kansakuntien että yksilöiden tasolla.
Asukasta kohden laskettuna hiilidioksidipäästöt ovat omaa luokkaansa kolmessa läpirikkaassa maailman maassa: Australiassa, USA:ssa ja Kanadassa. Näistä parinkymmenen miljoonan asukkaan Australia ja 30 miljoonan hengen Kanada eivät heiluta maapalloa samalla tavoin kuin 300 miljoonan asukkaan USA.
Kansakuntana suurin CO2-konna Kiina ei päästä henkeä kohden kuin vähän alle neljäsosan siitä mitä amerikkalaiset. Kiinalaisilla on silti kova kirikiihko, ja jos tätä vauhtia jatketaan, kiinalaisilla on hyvät mahdollisuudet ehtiä jenkkilukemiin juuri ja juuri ennen pallomme ilmastoromahdusta.
Puhtaimmat pulmuset löytyvät köyhästä Afrikasta: esimerkiksi 37 miljoonan Tansaniassa henkeä kohti lasketut hiilidioksidipäästöt ovat reilusti alle kymmenesosa siitä mitä amerikkalaisilla.
Sinä ja minä, siis me suomalaiset päräytämme ilmakehään hiilidioksidia jokainen runsaat puolet aussien tai amerikkalaisten määrästä - ja silti yli kaksi kertaa enemmän kuin rakkaat länsinaapurimme ruotsalaiset.
Mitä siis me, joita on alle tuhannesosa maailman ihmisistä, voisimme tehdä?
Vaikka kuolisimme tällä sekunnilla kaikki, tämä pudottaisi maailman hiilidioksidipäästöjä vain vajaan kolme promillea. Vaikka olemmekin kolme kertaa tehokkaampia päästäjiä kuin maailman ihmiset keskimäärin, ei meillä ole globaalitason ilmastoasioissa juuri mitään merkitystä.
Voimme siis aivan ensimmäiseksi lopettaa mökinmummojen syyllistämisen ja luopua myös henkilökohtaisesta ilmastopoliittisesta ahdistuksesta, ellemme sitten kuluta vallan ylettömästi. Suurinta osaa juuri ylettömästi kuluttavista ei ahdistus liene tosin koskaan tavoittanutkaan, minkä voi päätellä esimerkiksi talouselämän äänenkannattajan Kauppalehden nettikeskusteluista. Sillä foorumilla ei viherpipertäjille armoa anneta.
Onneksi talouselämässä on myös toisin näkijöitä, kuten ST1:n Mika Anttonen, joka visioi hajautetun ja paikallisen energiantuotannon nousevan vielä maailmanmenestykseksi.
Kysymys on pohjimmiltaan arvoista. Ja arvojen muuttamiseen tarvitaan sytyttäviä esikuvia.
Jos jokin kansakunta pystyisi osoittamaan, että tasokasta elämää voi kylmässä ja kolkossa Pohjolassakin elää tyytyväisenä vain murto-osalla nykyisistä teollisen yhteiskunnan hiilidioksidipäästöistä, tämä esimerkki olisi mittaamattoman arvokas. Ehkä se vetäisi mukaan myös ne kansakunnat ja kansojen yhteisöt, joilla on todellista merkitystä: Yhdysvallat, Kiinan, Venäjän ja EU:n rikkaat maat.
Nyt tuo kansakunta on ennemmin Ruotsi kuin Suomi.
Nokia-konkari Jorma Ollilan johtama Suomi-brandia pohtiva työryhmä voisi tarttua haasteeseen, joka ei olisi pelkkää kuoren kiillotusta: Suomi keihäänkärjeksi ja maailman näyteikkunaksi siitä, kuinka ilmastonmuutoksen torjunta ja hyvinvointi osataan yhdistää. Saatteeksi liuta käytännön ehdotuksia, kiitos.
Talvisodan hengessä, mutta sata kertaa kestävämmin ja tehokkaammin. Ja muistaen myös Charles Darwinin viisaan lauseen: Selviytyjiä eivät ole kaikista vahvimmat lajit eivätkä älykkäimmät, vaan parhaiten muutokseen sopeutuvat.
Kari Tyllilä
