Seuraavaksi jonkun pitäisi kertoa, että kohta joudut mummo ostamaan uuden vehkeen. "Kyllä se toimii se sun digiboksi, mutta sillä ei voi kohta enää katsoa Tangomarkkinoita, kun ne on sitten niitä teräväpiirtolähetyksiä, joita sun HD Ready telkkarikaan ei ehkä pysty näyttämään vaan sun pitäis vielä ostaa HD telkkarikin. Niitä saa kyllä integroidulla HD-virittimellä ainakin kaapelitalouksiin."

Vielä vuosituhannen vaihteessa muiden muassa Nokia oli julkistamassa digi-tv-kuvioita ja esitteli erään digiboksin prototyypin. Silloin hehkutettiin Super-teksti-tv:tä ja television digitalisoitumisen mukanaan tuomia interaktiivisia palveluita. Näistä ei ole enää kauheasti puhuttu. Totta kai palvelun tarjoaminen tyssäsi yhteensopivuusongelmiin, mutta olisiko näistä pitänyt puhua avoimesti televisioverkon digitalisoitumista kehitettäessä?

Tyytynemme siis pakattuun, vähän huonompaan kuvalaatuun ja stereolähetyksiin. Yle tosin testasi monikanavaääntä Euroviisujen kotimaisen mittelön finaalilähetyksessä. Aika huonolla menestyksellä. Monikanavaääni kyllä pelitti, mutta katsoja, jonka mahdollinen viritinvahvistin ei monikanavaääntä toistanut, sai tyytyä monoääneen tai johonkin vastaavaan.

Kuluttajana olen sitä mieltä, että pay-per-view -periaatteella toimiva maksujärjestelmä olisi minulle sopiva. Katson vähän televisiota, ja lakiin perustuvan tv-lupani vuosikustannus putoaisi huomattavasti. Maamme nuoriso kohoaisi uuteen uljaaseen mieskuntoon, kun vanhemmat kehottaisivat mieluummin leikkimään ulkosalla kuin katsomaan maksullisia huonoja ohjelmia televisiosta.

Tunteeni ovat yhtä ristiriitaiset kuin roolini. Tuottajana kannatan toki suurta mediamaksua, joka toisi leivän pöytään, kun kanavat tilaisivat enemmän ohjelmaa tuotantoyhtiöiltä.

Oma ehdotukseni onkin yhdistelmä näistä kahdesta: pay-per-view - jos vieläpä palvelumaksua ei tarvitsisi mitenkään vahvistaa, vaan mummoni, jonka HD Ready televisio on päällä koko päivän aamusta iltaan - maksaisi moninkertaisesti erotuksen, joka minulta jäisi maksamatta. Käytännössä tätä voisi valvoa eräänlaisella kansalaisboksilla. Dekooderilla, joka valvoisi kansalaisen mediain kulutusta.

Vedetään valokuitu joka torppaan! Saadaan aktivoitua nekin kansalaiset, jotka eivät edes nykyistä televisiolupaa katso tarpeelliseksi maksaa. Samalla saataisiin arvokasta tietoa kansalaisten television katsomistottumuksista ja myös mitattua luotettavasti eri ohjelmien todelliset katsojaluvut. Nopea nettiyhteyskin tulisi joka taloon, eikä postinkantajan tarvitsisi huolehtia tuhansien kilojen puhelinluettelotoimituksista, kun tämäkin data löytyisi internetistä.

Elokuvateatterit digitalisoituvat nekin nopeassa tahdissa. Suomessa on jo lähes 40 digisalia, ja lisää tulee koko ajan. Tanskassa elokuvateatterit ovat nousseet kapinaan elokuvan digitalisoitumista vastaan. Kaikki salit pitäisi digitalisoida, mutta kuka lystin maksaa? Tämä protesti on kuitenkin heikosti perusteltu. Pitkällä aikavälillä tuottaja, levittäjä ja kuluttaja kaikki voittavat, koska DCI-standardin kuvan ja äänen laatu on yhtä hyvä tai jopa parempi kuin perinteisen filmiprintin, ja masterointi ja esityskopioiden tekeminen ovat halvempia.

Elokuvissa ja elokuvateattereissa on käytetty monikanavaäänen mahdollisuuksia jo pitkään, analogisesti ja digitaalisesti, mutta miten on ääniteteollisuuden digitalisoitumisen laita? Digitaaliset formaatit mahdollistaisivat monikanavaäänen, joka löytyy elokuvajulkaisujen lisäksi pääsääntöisesti vain konserttitaltioinneista. Useat niistäkin julkaistaan yhä stereoäänellä kustannussyistä. Näin siis tuotantopuolella ei vielä hyödynnetä "uutta" teknologiaa.

Äänitteen jakelua digitalisoituminen sen sijaan tehostaa. Biisejä on saatavilla jos minkälaisissa lataamoissa ja palveluissa. Nyt kun olisi mahdollista hyödyntää digitaalista tekniikkaa ja palvella valveutunutta kuluttajaa, niin sen sijaan keskitytään epäolennaiseen ja tuotetaan yhä vähemmän hyvää ja hyvänkuuloista musiikkia. Paine fyysisen tuotteen tekemisen riskeistä vähenee, eikä sisältöäkään tarvitse punnita niin harkitusti. Asiaan on erittäin ansioituneesti vihkiytynyt kollegani Tomi Pietilä, joka blogissaan toteaa, että "nykyään suurin osa maailman musiikkituotannoista taitaa olla vain mielikuva siitä, minkälaista musiikillisen osaamisen tasoa artisti ja hänen tuottajansa haluaisivat edustaa."

Netissä oli viime vuonna 13 miljoonaa biisiä ladattavana, ja niistä kymmentä miljoonaa ei ostettu ainuttakaan kappaletta. Noin 80 prosenttia tuloista tuli 52 000:sta biisistä, tutki New York Times. Melkoinen bisnes sekin, jossa moni jää nuolemaan näppejään.

Nettilatauksen tulisi toimia lisäarvona, ei itsetarkoituksena. Näin se toimii hyvin: Doom Unit -orkesterin kipale Killing Time on vahvasta radiosoitosta huolimatta tai juuri siitä syystä Radio Rockin nettistoren myydyin biisi, jota ei julkaistu lainkaan fyysisenä kappaleena. Kustannukset pysyvät aisoissa, ja tällä promotaan onnistuneesti tulevaa albumia ja houkutellaan kuluttaja levykauppaan ostamaan fyysinen tuote.

Entäs printtimedia, jonka piti kuolla 2000-luvun alussa.

Sanomalehtien digitaaliset palvelut ovat kestotilaajalle mukava lisäarvo ja digitaaliset irtonumerot loistava palvelu satunnaiselle lukijalle. Ne ovat tuskin vaikuttaneet tuntuvasti perinteisen kotiin kannetun lehden tilausmääriin. Mihin tämä digin maailma on siis menossa? Olisihan rock'n rollinkin pitänyt jo kuolla, vaan ei...

Digitalisoinnissa on paljon hyviä puolia. Kannustan silti kuluttajaa suhtautumaan kriittisesti ajan haasteisiin ja kyseenalaistamaan uuden teknologian tarkoitusperät.

Onko digitalismi itsestäänselvyys, jonka varjolla kaikki on mahdollista kuluttajan kustannuksella. Kuka valvoo kuluttajan etua muu kuin kuluttaja itse valinnoillaan? Uskon siihen, että tekijöillä on vielä kunnianhimoa antaa parastaan, mutta se on vaikeaa, kun väliportaat vievät tuotot.

Käyttäisipä joku aikaansa ja energiaansa vaikka langattoman sähkön keksimiseen tai langattomaan vedenjakelujärjestelmään. Särkänniemessähän on jo "langaton vesihana", joka on muuten nelivuotiaan tyttäreni mielestä yksi Särkänniemen ihmeellisimmistä vehkeistä. Sieltä se alkaa.

Ilkka Niemi

Kirjoittaja on aktiivinen viihteen kuluttaja, joka toimii tuottajana Akun Tehtaalla Tuotantoyhtiö Legenda Oy:ssä ja Timeless Films Oy:ssä. Hän on tuottanut satoja mainoselokuvia, kymmeniä musiikkivideoita, kaksi pitkää elokuvaa sekä useita konserttitaltiointeja ja televisio-ohjelmia. Osan digitaalisesti.