2009 on pyöreiden vuosipäivien vuosi. Marraskuun alussa täyttyy 20 vuotta Berliinin muurin murtumisesta, ja hiljattain vietettiin Molotovin-Ribbentropin sopimuksen sekä toisen maailmansodan alkamisen 70-vuotispäiviä. Vuosipäiviä muistellessaan maailma ei ole päässyt yksimielisyyteen niiden merkityksestä, vaikka rautaesiripun laskeutumisen myötä loppui virallisesti myös kylmän sodan ideologisten ristiriitojen aikakausi.

Menneisyyden tulkinnalla on väliä yhteistä tulevaisuutta ajatellen. Venäjän haluttomuus rehellisesti pohtia Neuvostoliiton roolia maailmansodan syttymisessä sekä sen sodan yhteydessä tekemiä rikoksia heijastuu Venäjän vahvistuvassa etupiiriajattelussa. Siksi kiistely historiasta ei koske pelkästään menneisyyttä: kysymys on myös Euroopan yhteisestä tulevaisuudesta.

Hitlerin juutalaisvainoja Yhdysvaltoihin paennut filosofi Hannah Arendt kirjoitti vuonna 1959 Saksan taipumuksesta käyttäytyä "ikään kuin vuosia 1933-1945 ei olisi ikinä ollutkaan ja maailmanhistorian voisi siten poistaa oppikirjoista; ikään kuin kaikki riippuisi menneisyyden 'negatiivisten' puolien unohtamisesta". Arendtin mukaan oli hassua, että "saksalaisten nuorten ei annettu oppia tosiasioita, joita vain muutaman kilometrin päässä yksikään koululainen ei voinut olla tietämättä".

Kuten hyvin tiedämme, saksalaiset ovat sittemmin selvittäneet syyllisyytensä perusteellisesti, eikä tosiasioiden kieltäminen maailmansodan siltä osin ole enää Euroopassa kuviteltavissa. Tarkoittaako se mahdollisesti, että Venäjänkin suhde historiaansa muuttuu, kunhan asialle annetaan aikaa?

Venäjältä on ajan mittaan tullut monenlaisia reaktioita Molotov-Ribbentropin sopimukseen, sen kieltämisestä sen oikeuttamiseen. Joidenkin tulkintojen mukaan sopimus oli välttämätön, jotta Baltian alueet saataisiin käyttöön Hitlerin pysäyttämiseksi. Ehkä hieman yllättäen maailmansodan syttymisen vuosipäivänä pääministeri Vladimir Putin kutsui sopimusta "moraalittomaksi", mutta hän myös rinnasti sen vuotta aiemmin solmittuun Münchenin sopimukseen, jonka myötä Englanti ja Ranska antoivat Saksalle luvan miehittää Tshekkoslovakian Sudeettialueen, toivoen, että niin voitaisiin välttää sota.

Münchenin sopimus onkin hyvä muistutus siitä, että myönnytyksellä ja kaupankäynnillä pikkumaiden asemasta ei aggressioita pysäytetä. MR-sopimus oli kuitenkin erilainen siinä mielessä, että kumpikin osapuoli paitsi myönsi toiselle, myös otti itselleen oikeuden valloittaa kolmansia maita.

Putinin yllätyspehmoilusta huolimatta - hän esitti myös surunvalittelut puolalaisten upseerien Katynissa toteutetun massamurhan johdosta - on Venäjä vielä kaukana todellisesta tilinteosta imperialistisen neuvostomenneisyytensä kanssa. Se ei ole tunnustanut Baltian maiden miehitystä eikä Stalinin ihmisyyden vastaisia rikoksia. Päinvastoin, nykyään pyritään palauttamaan Stalinin "kunniaa". Venäläinen analyytikko Irina Pavlova huomauttaa grani.ru-lehdessä, että pääsihteeri Nikita Hrushtshevin aikainen etäisyydenotto Staliniin koski oikeastaan vain henkilökulttia sinänsä, joten Stalinia ei ole koskaan varsinaisesti tuomittu Venäjällä rikollisena.

Presidentti Vladimir Medvedev käytti sodan vuosipäivän yhteydessä kovaa kieltä itäisen Euroopan maita vastaan, tuomiten puheet Stalinin osallisuudesta sodan syttymiseen "valheina". Hän arvosteli myös EU:n ja Etyjin päätöksiä rinnastaa stalinismi natsismiin sekä väitti, että Stalin lopulta "pelasti Euroopan". Samoja tulkintoja puolustaa uusi historiankomissio, jonka tehtävä on estää "väärät" tulkinnat maailmansodasta ja sen seurauksista.

Historioitsija Norman Daviesin mukaan nyky-Venäjällä esitetään paikoin jopa hurjempia väitteitä sodan syistä kuin aikoinaan Neuvostoliitossa. Moskovan sotahistorian instituutin Sergei Kovalev kirjoitti Venäjän puolustustusministeriön kotisivuilla, että Saksan 1939 Puolalle esittämät vaatimukset olivat "kohtuullisia" ja "oikeutettuja", joten syylliseksi sodan syttymiseen jääkin Puola, joka ei vaatimuksiin suostunut. Nettilehti Pravdassa Lisa Karpova kuvaa Puolaa 1926 lähtien "fasistisena" maana ja syyttää sitä vielä suoremmin sodan aloittamisesta, Britannian avustamana.

Euroopan menneisyyden osalta ollaan siis vielä kaukana yksimielisyydestä. Useat länsimaiset ja venäläisetkin kommentaattorit uskovat, että Stalinin tekoja oikeuttamalla Venäjä pyrkii oikeuttamaan nykyistä etupiiripolitiikkaansa, josta monilla Venäjän naapurilla on kokemuksia.

Stalinismia ihannoimalla Venäjä oikeuttaa myös autoritääristä hallintoa kotonaan. Pavlova puhuu jo suoraan stalinistisesta hallintotyylistä, joka perustuu pelkoon ja vahvaan viholliskuvaan. Siihen ei hänen mukaansa enää tarvita Gulagin kaltaista massasortoa: nykyteknologia moninkertaistaa propagandan tehon ja kohdistetut murhat ylläpitävät yleistä pelon ilmapiiriä.

Mikä on Suomen rooli etupiiriajattelun henkisessä maantieteessä? Suomessa on uskoteltu, että Venäjä on lähes demokratia tai tulossa sellaiseksi, vaikka kehitys ei ole vahvistanut optimismia. Samoin uskotaan, että Suomi, toisin kuin neuvostoimperiumin alaisuudesta vapautuneet maat, osaa hoitaa suhteitaan itään.

Nord Streamin venäläis-saksalaista kaasuputkea on käsitelty taloudellisena hankkeena, jonka mahdolliset haittavaikutukset koskevat vain ympäristöä. Vasta hiljattain mediassa on herännyt keskustelu putken ulko- ja turvallisuuspoliittisesta merkityksestä, jota poliittinen johtomme on järjestelmällisesti vähätellyt.

Historiantulkinnat värittävät väistämättä nykyaikaa. Niin kauan kuin Venäjä ei ole tehnyt tiliä historiansa vaikeiden sivujen kanssa Saksan tavoin, siihen ei voida suhtautua kuin tavalliseen demokratiaan, vaikka se olisikin joskus tulossa sellaiseksi.

Moskovan Kurskajan metroasemalle palautettu Stalinia ylistävä iskulause toimii muistutuksena siitä, että menneisyyden haamut vaikuttavat edelleen sekä Venäjän että sen lähialueiden asioihin - ja jälkimmäisten joukkoon kuuluu myös Suomi, halusimme tai emme.