Elokuun alku 2009. Olen lomamatkalla Umbriassa, keskellä Italiaa. Lähimmän kylän asukasluku on 400. Kylässä on kaksi ruokakauppaa, leipomo ja lihakauppa. Kolmen kilometrin päässä naapurikylässä on yksi ruokakauppa, tosin hieman isompi. Lähin suuri valintamyymälä sijaitsee kymmenen kilometrin ajomatkan päässä. Kooltaan Umbertiden Coop vastaa ehkä K-Supermarketia.

Koko onkin ainoa vastaavuus. Palvelu ja valikoima hakkaavat mennen tullen minkä tahansa suomalaisen ruokakaupan tason - ja nyt ollaan Italian Forssassa. Jos edes siellä. Tämä on mahdollista, koska ruokailu on italialaisille tärkeä sosiaalinen tapahtuma.

Lapsuuteni Lamminpäässä 35 vuotta sitten toimi useampi leipomo. Äiti lähetti minut polkupyörällä leipäostoksille lauantaiaamuisin. Kuuma rievä oli syötävän hyvää. Nyt syömme tyhjiöpakattuja, esipaistettuja patonkeja. Kaikki on tyhjiöpakattua. Tyhjiöstä on tullut synonyymi puhtaudelle, vaikka tyhjiö tarkoittaa "ei mitään".

Mitä sitten tarkoittaa tämä puhtaus? Puhtaus tarkoittaa lisäaineita, jotka estävät ruoan pilaantumisen. Monien raaka-aineiden kuuluukin pilaantua. Ellei niitä käytetä tuoreina. Toisin päin: ruokaa kannattaisi valmistaa tuoreista raaka-aineista. Usein tuoretta saa läheltä kotoa.

Mitä meille on tapahtunut ja miksi olemme suostuneet keskitetyn ruoan kohteiksi? Suurimmissa kaupungeissa toimivat kauppahallit tai torit ovat viimeinen jäänne vapaudesta valita. Helsingissä Hakaniemen halli ja Tampereen kauppahalli täyttyvät ihmisistä, jotka haikailevat aidon ruoan ja raaka-aineiden maailmaan.

Aitous on osin harhaa. Aitoa olisi metsästää, kalastaa ja sienestää itse. Keräilytalouteen en ole hinkuamassa takaisin. Hinkuan vapautta valita.

Muutama vuosi sitten suuren suosion saavuttanut brasilialainen sisä- ja ulkofile katosivat kaupoista. Liha-ala oli kautta Euroopan lobannut brasilialaisen lihan pois pelistä. Ei voitu olla täysin varmoja aukottomasta kylmäketjun katkeamattomuudesta. Toinen selitys voi olla se, että brasilialainen sisäfile oli edullisempaa kuin kotimainen ja huomattavasti maukkaampaa. Se maistui kummallisella tavalla - lihalle.

Äskettäin ryöpsähti keskustelu kauheasta paljastuksesta. Suomalaiskauppojen tiskeillä myydään marinoituna lihaa, jossa marinadilla peitellään vanhentuneen tavaran makua. Kalojen tuoreudesta ei ole takuuta.

Tässä on kummallista se, että ilmiö nähdään uutisena. Totta kai marinadilla peitellään makua. Lihaa, kanaa (broileria) tai kalaa voi toki marinoida ihan perustellustikin (joskus) osana ruoanlaittoa. Mutta itse. Joko hetkeä ennen valmistusta tai yön yli. Marinadi ei ole kuitenkaan mikään sotku, jossa tuleva ateria lilluu. Marinointi on hienovarainen operaatio. Lihan kuuluu maistua lihalle, kalan kalalle. Jos tykkää marinadista, kannattaa syödä sitä sellaisenaan. Useimmat eivät syö.

Suomalaisten elintarvikkeiden taso on karmea. Siis jos mausta puhutaan. Monien tyhjiöpakattujen leikkeleiden kohdalla on vaikea erottaa sokkotestissä mistä lihasta on kyse. Onko tässä nyt menossa savukalkkunaleike vai kinkku?

Miika Nousiaisen romaanihenkilö ilmoittaa uutuuskirjassa Maaninkavaara, että ruokailu Rossossa sijoittuu jonnekin tankkauksen ja pahoinpitelyn väliin. Vertaus on aavistuksen raju muttei aivan väärä. Suomen läpi kulkeva matkaaja pystyy usein valitsemaan päivällispaikkansa Rosson tai Fransmannin väliltä. Listalla kuin listalla seisoo härkäruukku.

Läpi Suomen ajaminen paljastaa karmealla tavalla mistä on kyse. Vähänkin suuremman maaseututaajaman risteyksestä löytyy lähes sadan prosentin varmuudella ABC-huoltamo, jossa bensa on persoonallinen myyntituote. Risteyksen toisella puolella on toinen huoltamo-market, joka myy saman leikkeleen, perunat ja kastikkeen valintasi mukaan. Hinta on 14,90.

Samalla hinnalla syö tasokkaan illallisen italialaisen pikkukylän toisessa ravintolassa. Ravintolan tarjoilija selostaa tarmokkaasti tomaattikastikkeensa ideaa.

Tuttavani lapsi palkataan samaan aikaan kesätöihin ABC-keittiöön. Hän ei ole kokki. Hän tiedustelee kavereiltaan, mitä parilointi mahtaa tarkoittaa. Pitäis vähän pariloida. ABC:t ovat osa maakunnissa kehittyvää Suomea. Tontteja kaavoitetaan - vilkaisu kunnanvaltuuston kokoonpanoon, ja tiedämme mitä tässä risteyksessä kohta syödään.

Ruokakeskustelu on luonnollisesti myös verokeskustelua. Eikä siinä mitään. Ravintola- ja kaupparuoan alv-aste laskee. Veroratkaisua kutsutaan jackpotiksi, täysosumaksi.

Entä jos me kuluttajat jaksaisimme metsästää todellista jackpotia? Mennä siihen hieman parempaan kauppaan? Istua vähän vähemmän aikaa turhissa työpalavereissa? Mennä hieman aiemmin kotiin? Syödä vähän useammin yhdessä perheen kanssa? Voisiko ruoan puhtauden tai ruoan tehokkaan tuotannon sijaan puhua myös ruoan onnellistavasta vaikutuksesta? Terveellisestä, maukkaasta ruoasta, ja kokemusten jakamisesta sen äärellä. Vaikutukset näkyisivät heti: kotona, töissä ja monessa puutarhassa.

Meillä on Suomessa se ongelma, että olemme rakastuneet keskittämiseen ja osaamme keskittää intohimoisesti kaikessa muussa paitsi jalkapallossa. Koko Suomi elää keskitetysti. Teollinen keskittäminen on tehokasta. Kasvatamme kaikkea keskitetysti. Keskitämme keskusvarastoon. Olemme logistisia neroja. Hoida koko perheen viikonlopun ruokaostokset keskitetysti saman katon alta! Viikoksi kerrallaan! Ilmainen pysäköinti asiakkaille! Onx S-Etukorttia? Hunajamarinoidut broilerin rintafilesuikaleet tarjouksessa!

Mutta on piristäviä esimerkkejä muistakin ideoista. Helsingin Oulunkylään on syntynyt yhtäkkiä ruokaturismin matkailukohde. YIT:n pääkonttorin alakerrassa sijaitsee K-Supermarket Musta Pekka. En ole havainnut, että Musta Pekka mainostaisi mitenkään erityisen aggressiivisesti. Silti ihmiset ajavat sinne ruokaostoksille kaupungin toiselta puolelta. Kaupan suosio leviää Facebookin statuspäivityksissä. Eikä suotta. Mustan Pekan vihannestiski on ilmiömäinen, samoin liha- ja leikkeletiski. Nelivuotias tyttäreni saa maistiaisena siivun lauantaimakkaraa, ihan kuin Tampereen kauppahallissa pikkupoikana saattoi saada maistiaisnakin. Myyjä juttelee asiakkaiden kanssa, ei palvele. Mutta juttelu onkin palvelun korkein taso. Juttelu on välittämistä.

Voiko olla mahdollista synnyttää Suomeen uusi kauppa- ja ruokakulttuuri? Voimmeko me, siis asiakkaat, johtaa vallankumousta? Voimmeko me vaatia tuoreutta ja juttelua? Karmeaa tietysti on se, että sen vaatimista pitää edes miettiä. Monissa maissa tuoreus ja juttelu on perustason suoritus.

Vasta-argumentiksi tässä keskustelussa ei käy se, että me olemme suomalaisia, mutta italialaisilla on toiset tavat. Totta kai on.

Ongelmallista tässä on se, että moni suomalainen lähtee Italiaan lomailemaan, perusteenaan varsin hyvä ruoka. Ongelman toinen puoli on se, että yksikään italialainen ei lähde lomailemaan Suomeen samasta syystä. Jos on Parman kinkkuun tottunut, kahden prosentin rasvalla varustettu ja neliöksi leikattu kinkku tai hunajamarinoitu kalkkunafileleike eivät saa suuntaamaan kohti matkatoimistoa.

Syylliset? Syyllisiä ovat luokattomat, keskitetyt ratkaisut, joissa tuotteiden ideana ei ole maku, vaan steerili tasapaksuus. Sekä jokainen asiakas, joka päivästä toiseen suostuu tähän.

Marko Kulmala

Kirjoittaja on helsinkiläinen tuottaja ja tietokirjailija, joka suhtautuu ruokaan tunteellisesti, koska ruokakin suhtautuu tunteellisesti häneen.