Vaalirahakohu on saanut melkoiset mittasuhteet parin kuukauden aikana. Yksi selvitysten primus motoreista on avoimuuden lisäämisen tarve. Samasta syystä rahoittajat tietyn eurosumman ylityttyä julkaistaan vaalien jälkeen, jotta äänestäjä saa esimerkiksi arvioida ehdokkaansa mahdollisia vaikuttimia politiikassa. Sopii kysyä, kuinka moni jaksaa äänestää tai jättää äänestämättä tämän riippuvuussuhteen perusteella?

Media on muistanut parkua niin keskustan kuin kokoomuksen piilotuista parin vuoden aikana muutaman kerran oikein kunnolla ja nyt taasen kokoomuksen tilinpäätösrästeistä. Ja siihen se on sitten loppunutkin. Seuraavana mennään arvatenkin vainossa vasenta laitaa kulkien, ja totta toki tällä journalistisella asenteella löytyy vikaa kaikista puolueista.

Ei ole kuitenkaan ollut näköpiirissä yhtäkään toimittajaa, joka olisi ottanut työkseen selvitellä kansanedustajien äänestyskäyttäytymistä suhteessa rahoittajiinsa. Eikö olisi looginen jatke tälle rahoituksen avoimuuden vaatimiselle, että myös valvottaisiin kansanedustajan ja rahoittajien välistä suhdetta?

Ehdotus on kuitenkin tarkoitettu mustaksi huumoriksi, sillä kaikesta huolimatta on melkoinen onni, että toimittajakunta on ollut sen verran laiskaa, ettei kukaan ole ottanut tätä henkilökohtaiseksi missioksi.

Otetaan pieni skenaario lähitulevaisuudesta ja oletetaan, että jossain sanomalehdessä saivarreltaisiin oikein kunnolla ja julkaistaisiin kerran kuussa vaikkapa aukeaman kokoinen juttu oman alueen kansanedustajista ja heidän äänestyksistään, puheistaan ja kirjoituksistaan suhteessa heidän suoriin rahallisiin tukijoihinsa.

Tästä ei ole pitkä matka erilaisten välillisten tukijoiden etsimiselle.

Kansanedustaja on saanut tukea yrityksestä A, jonka suurimmat asiakkaat ovat B ja C. Eduskunnassa tulee äänestys, joka liittyy suoraan yrityksien B ja C toimintaan. Onko tällöin edustaja jäävi vastaamaan?

Vastaus on: ei ole. Ei, vaikka äänestys koskisi suoraan yritystä A.

Mikäli tälle tielle lähdettäisiin, sali olisi vielä nykyistäkin tyhjempi äänestysten aikana. Kansanedustajat eivät uskaltaisi äänestää kuin joissain lesbojen keinohedelmöitysasioissa, kun olisi jatkuvasti kylmä rinki pakaroiden alla, että joku näsäviisasteleva toimittaja mustaa edustajan maineen ja tiputtaa hänet eduskunnasta. Tämä lamauttaisi täydellisesti Suomen kehityksen, kun harhaiset toimittajat etsisivät työkseen kuvitteellisia kytköksiä.

Aina on sen lauluja lauleltu, kenen leipää on syöty. On täysin luonnollista, että kansanedustajat ajavat muiden asioiden ohella myös rahoittajiensa etua. Tämä ei ole korruptiota, vaikka sellainen kuva toisinaan annetaankin.

Kesän ylivertaisin ylilyönti tuli, kun Hesari (19.7.) uutisoi, että Suomi on Valko-Venäjän tasolla korruptiossa. Kun ottaa huomioon maamme koon ja yhteiskunnallisten vaikuttajien määrän, on täysi mahdottomuus, etteikö kytköksiä syntyisi jollain tasolla.

Tämänkin lehden kolumnisti Jyrki Lehtola tiivisti asian sarkastiseen tapaansa kolumnissaan "Hyvä me!" (Asiat 10.7.):

"Toinen kysymys on median halu nostaa tarkoituksenmukaisesti tietyissä tilanteissa esiin vertailukohdaksi ideaali, jota kukaan ei koskaan noudata. Tässä tapauksessa median ideaalina on toiminut maailma, jossa kukaan ei tunne toistaan, kukaan ei tapaa toistaan eikä kukaan junaile mitään minnekään."

Tämän lisäksi uutisoinnin ainoaa järjenvaloa edusti rikoskomisario Jenni Juslén, joka tajusi, että kytköksiä syntyy väkisin. Tutkija Pentti Isakson eli omaa vaihtoehtotodellisuutta näkemällä kaikkialla korruptiota.

Aivan vakavasti sopii myös heittää ilmoille kysymys, että jos nyt sitten muutama liikemies voitelee poliitikkoja rahalla vaikkapa kunnallistasolla, jotta he saavat helposti ja halvalla tontit, kunnallistekniikan ja rakennusluvat uusille liikkeilleen läpi valtuustoissa, niin kannattaako olla huolissaan demokratiavajeesta? Tuleehan omalle alueelle lisää työpaikkoja, verotuloja ja näkyvyyttä. Se ei ole pois keneltäkään, jos joku kunnan alueella oleva horsmaa kasvava joutomaa saa tilalle ison tavaratalon.

Tällaiset tarjoukset ovat pienille kunnille harvinaisia ja niiden toteuttajat vielä harvemmassa. Ne myös toteutetaan ilomielin kunnanvaltuuston yksimielisellä päätöksellä, on tukia sitten jaettu päättäjille tai ei. Lähinnä keskivertoduunarin kannattaisi nauraa näille liikemiehille, jotka kylvävät rahaa tuuleen saadessaan näennäisesti ostettuja päätöksiä.

Eduskuntavaalikampanjointi on myös niin kallista touhua, että jotain Eero Lehteä ja muutamaa muuta kansanedustajaa lukuun ottamatta ei kukaan painele ainakaan ensi kerralla eduskuntaan itsenäisesti omin rahoin, kun kampanjointi maksaa kymmeniä tuhansia. Kunnallisvaaleissakin puhutaan tuhansista euroista jo liki joka kunnassa.

Vasen laita saa ammattiyhdistyksiltä, ja mitä oikeammaksi mennään, sitä enemmän tukea tippuu yksityiseltä sektorilta. Täysin ymmärrettävää ja luonnollista, eikö?

Vertailun vuoksi mainittakoon, että kylmän sodan aikana puolueitamme rahoittivat Neuvostoliitto ja USA. Eikö kuitenkin ole parempi, että se pakollinen tuki, jonka edustaja käytännössä tarvitsee, tulee ihan kotoisista lähteistä kuin jostain entisen NL:n kaltaisista diktatuureista? Tuolloin tuen antamisen motiiveita sopisi jo vakavasti epäilläkin.

Kirjoittaja on seinäjokelainen vapaa toimittaja.

Onko kirjoittaja oikeassa? Kommentoi!