Puolustusvoimien uudistuksista puhutaan paljon. Joku vaatii palkka-armeijaa, toinen valikoivaa asevelvollisuutta ja kolmas naisten pakollisia kutsuntoja. Yhteneviä näkemykset lienevät siitä, että ihan kaikkia ikäluokan poikia ei enää välttämättä tarvitsisi kouluttaa sotilaallisesti. Tähän siviilipalvelus tuo mielekkään vaihtoehdon - kunhan huolehditaan, että sen ehdot ovat kilpailukykyiset.

Esittämässäni mallissa jokainen asevelvollinen (nimitys muutettaisiin palvelusvelvolliseksi) olisi velvollinen valitsemaan vähintään kuusi kuukautta kestävän palveluksen joko aseellisena tai siviilipalveluksena. Lisäksi kaikilla olisi kykyjensä mukaan mahdollisuus hakeutua johtajakoulutukseen, joka olisi tasoltaan vastaava molemmissa vaihtoehdoissa.

Siviilipalvelusvelvollisten johtajakoulutus tulisi järjestää osittain yhdessä sotilasjohtajien koulutuksen kanssa. Esimerkiksi Reserviupseerikoulussa (RUK) voisi toimia "sivarikomppania". Alkuhankaluuksien jälkeen tällainen olisi omiaan poistamaan ennakkoluuloja ja parantaisi yhteistoiminnan edellytyksiä mahdollisen kriisitilanteen varalle.

Siviilipalvelusjohtajille järjestettäisiin myös kertausharjoituksia, joiden tarve arvioitaisiin toimiala- ja tilannekohtaisesti, kuten sotilaidenkin kertausharjoitusten kohdalla tehdään. Myös yhteistoimintaharjoituksia järjestettäisiin. Esimerkiksi alueellisten torjuntakomppanioiden, maakuntakomppanioiden johtajien ja toimialueen siviilipalvelusjohtajien yhteiset suunnitteluharjoitukset parantaisivat varmasti kriisivalmiuttamme monella tapaa.

Itse olen saanut nauttia laadukkaasta reserviupseerin koulutuksesta sekä uudistetun mallin mukaisesta johtajakoulutuksesta Maanpuolustuskoulutusyhdistuksen kursseilla. Johtajakoulutuksesta on ollut paljon hyötyä. Myös siviilipalveluksen valinneille tulisi taata tämä mahdollisuus. Siten siviilipalveluksen valinneet olisivat viimein tasavertaisessa asemassa sotilaskoulutettujen kanssa hakiessaan myöhemmin töitä.

Muuttamalla siviilipalvelus esittämäni mallin mukaiseksi, saavutettaisiin monia hyötyjä. Ensinnäkin nykyaikainen rauhanturvaaminen vaatii entistä parempia yhteistoiminnan edellytyksiä sotilas- ja siviiliorganisaatiolle. Suomalaiset reserviläiset ovat olleet hyviä rauhanturvaajia, sillä he tuntevat siviilimaailman vaatimukset usein ammattisotilaita paremmin. Yhteiskoulutus siviilipalvelusjohtajien kanssa parantaisi entisestään suomalaisten sotilaiden kykyä toimia yhdessä siviilien kanssa.

Toiseksi EU on kehittämässä siviilikriisinhallintaa. Siviilipalvelusjohtajan koulutukseen voisi sisällyttää siviilikriisinhallinnan koulutusta yhteistyössä hiljakkoin perustetun Kriisinhallintakeskuksen (CMC Finland) ja Puolustusvoimien kansainvälisen keskuksen (FINCENT) yhdessä käynnistämän sotilaallisen kriisinhallinnan ja siviilikriisinhallinnan osaamiskeskuksen kanssa. Tällöin valmiutemme sotilaallisen- ja siviilikriisinhallinnan yhteistyöhön paranisivat entisestään.

Kolmanneksi yhteiskuntamme kriisivalmius kohenisi. Jopa liikekannallepanon sattuessa saisimme uusien sivarijohtajien avulla pidettyä yhteiskunnan pyörät paremmin pyörimässä. Pakolaisleirin perustaminen on esimerkki kriisinhallintatehtävästä, josta siviilipalvelusjohtajat voisivat olla vastuussa yhdessä sotilaiden kanssa. Jos joka maakunnassa olisi suunniteltuna ja harjoiteltuna pakolaisleirin perustaminen ja henkilöstö sitä tekemään, meillä olisi valmius ottaa vastaan suuria joukkoja joko sisäisiä tai ulkoisia pakolaisia hyvin nopeasti.

Neljänneksi: asepalveluksen korkeat keskeyttämisluvut johtuvat joko palvelusmotivaation puutteesta tai terveyssyistä. Uskon mallini vaikuttavan suotuisasti kummastakin syystä keskeyttäneiden määrään. Uudistus ei muuttaisi miksikään sitä, että yhä kyseessä olisi velvollisuus, jopa pakko, mutta uudet mahdollisuudet toisivat yhä useammalle mielekkään vaihtoehdon.

Viimeisenä nostaisin esiin kansainvälisten ihmisoikeusjärjestöjen kritiikin siviilipalvelusmiesten epäreiluista palvelusehdoista sekä totaalikieltäytyjien vankeustuomioista. Näistä ongelmista pääsisimme eroon. Siviilipalvelus olisi jatkossa samanarvoinen aseellisen palveluksen kanssa. Totaalikieltäytyjillä ei enää olisi perustetta kieltäytymiselleen.

Näin uudistetussa siviilipalveluksessa ehkä merkittävin riski on, että liian moni mies hakeutuisi siviilipalvelukseen. Saatettaisiin joutua tilanteeseen, jossa kaikille perinteisen asepalveluksen aloille ei riittäisi päteviä sotilaskoulutettavia. Toisaalta malli saattaisi parantaa sotilaskoulutuksen laatua, kun eri toimialat joutuisivat kilpailemaan palvelusvelvollisista.

Toinen oleellinen ongelma on uusien sivariorganisaatioiden käytännön harjoittelu. Mistä keksimme alaisia näille uusille siviilipalvelusjohtajille? Käytännössä siviilipalvelusjohtajat olisivat kriisitilanteissa kuitenkin usein enemmän asiantuntijoita ja "yhdysupseereita" kuin varsinaisia joukkojen esimiehiä. Siten heidän arkitaustansa - yhdistettynä sopivaan johtajakoulutukseen ja tarkkaan harkittuun sijoitukseen kriisiajan organisaatioissa - takaisi varmasti yhteiskunnalle erittäin hyvää lisäturvaa hankalina aikoina.

Lisäksi jos siviilipalveluksen suosio kasvaisi, kohtaisimme pian ongelman mielekkäiden palveluspaikkojen tarjonnassa.

Voisin kuitenkin helposti kuvitella, että esimerkiksi hoito- ja opetusaloille lisäsivarit ovat tervetulleita. Monet yhteiskunnan toiminnot eivät saa keskeytyä liikekannallepanon aikanakaan. Tällöin sivarit ottavat vastuun monista tehtävistä, joiden varsinainen tekijä joutuu tarttumaan kivääriin - jatkossa myös johtotehtävistä.

Juhana Suoniemi
Kirjoittaja on kokenut rauhanturvaaja, reservin yliluutnantti ja Pirkanmaan vihreiden puheenjohtaja.