Antti Eskola repii käsin kaikki päiväkirjansa – ”En halua jättää maan päälle mitään jälkiä”

Professori Antti Eskola kirjoittaa vanhuudesta ainutlaatuisen rehellisesti. Puheet "hyvästä ja onnistuneesta vanhenemisesta" ärsyttävät miestä suuresti.

Matti Kuusela Aamulehti

Professori Antti Eskolan olohuoneen kirjahyllyn oikea ylälaita etenee mielenkiintoisesti.

Ensin ovat ateismia käsittelevät kirjat, niitä seuraa Koraaniin viisautta pohtiva kirjallisuus. Hyllyn päättää kristinuskoon keskittyvä osasto – ja kaikkein ylimpänä hyllyä hallitsee muhkea Raamattu.

Eskola myhäilee tyytyväisenä.

– Minusta on mukava vähän leikitellä kirjahyllyn kanssa, hän tunnustaa.

Minä taas tunnustan, että on ollut hyvin vaikea totutella ajatukseen uskonnollisesta Antti Eskolasta.

– Niin on ollut monella muullakin, myhäilee Eskola vielä tyytyväisempänä.

Toisella seinustalla ovat Eskolan itse kirjoittamat kirjat.

Niitäkin on kertynyt parikymmentä metriä. Alkupäässä ilkkuvat tietysti tenttikirjaklassikot Eskola I ja Eskola II, kaikkein laitimmaisena lepää vielä vähän ujona hädin tuskin viikon vanha, viehättävän pienikokoinen kirja,

Vanhuus. Siitä olemme tulleet puhumaan, vuoden kenties tärkeimmästä ja kiinnostavimmasta teoksesta. Enpä usko, että kukaan on koskaan, missään, puhunut vanhuudesta näin suoraan, rehellisesti, hauskasti ja lohdullisesti.

– On minulla itselläkin vähän sellainen tuntu, että ihan tällaista ei ole ennen tehty, miettii Eskola.

– Käytän itseäni, omaa vanhenemistani, tutkimusaineistona.

Siihen hän lieneekin paras kokemusasiantuntija; sosiaalipsykologian professori ja 82-vuotias vanhus.

Eskola ei ujostele kertoa vähän arveluttavista rituaaleista. Kirjan ensimmäisessä luvussa hän tunnustaa aloittavansa aamun lehden lukemisen aina kuolinilmoituksista

En aloita niitä siinä tarkoituksessa, että saisin päiväni synkäksi heti aamusta… Etsintää sävyttää pikemminkin kiinnostunut uteliaisuus, että ”onkohan tänään ketään kivoja kuolleita?

– Myös nekrologit ovat mielenkiintoisia. Aina niistä jotain oppii, sanoo Eskola.

Alkuluvassa Eskola vahvistaa vielä ”kristillisen uskonnollisuutensa” saaneen lopulliset muotonsa.

Perin pohjin selviteltynä uskoni on riippumaton niin hetkittäisistä epäilyistä ja mielialan vaihteluista kuin kirkon opeista ja sitä koskevista kiistoista. Kristittynä ja seurakunnan jäsenenä voin jatkaa levollisin mielin.

Älkää silti kuvitelko, että Eskola olisi unohtanut yhteiskuntaa.

Kirjasta löytyy esimerkiksi lause ”koko markkinatalous on minusta suuri vääryyksiä tuottava kone” . Eskola tunnustaakin uskonsa lisäksi myös poliittisen värinsä ja myöntää olevansa ”vasemmistolainen vanhus”.

– Elämämme viimeisiä hienoja tekoja voisi olla äänestä vaaleissa niitä ehdokkaita, joiden tavoitteena on inhimillisen kärsimyksen vähentäminen ja ihmisarvon kunnioittaminen. Missä muualla heitä on kuin punavihreissä?

Entinen ”vihainen ja vittumainen mies” vaikuttaa nykyään äärimmäisen lempeältä. Mutta osaa hän myös kiihtyä, hetkessä.

Kuten silloin, kun aletaan puhutaan ”hyvästä vanhenemisesta” tai peräti ”onnistuneesta vanhenemisesta” ja ”tervaskannoista” tai ”ikivihreistä”.

– Voiko ihminen sitten epäonnistua jopa vanhenemisessa? Tällaisen ajatuksen ”onnistunut vanhuus” väistämättä nostaa, muistuttaa Eskola.

– Ei kaikkien vanhusten tarvitse olla aktiivisia ja kävellä sauvat viuhtoen ympäri metsiä. On aivan yhtä oikeutettua vetäytyä omiin oloihinsa mietiskelemään.

Eskola tekee molempia; kävelee ympäri Tammelaa ja miettii kotonaan syntyjä syviä. Kuten kuolemaa – kirjan 20 viimeistä sivua on omistettu kuolemalle.

Eivät ne silti ole synkkiä. Päinvastoin: säkenöivän viisaita ja ihmeen lohdullisia. Kirjaa lukiessa kuolema alkaa muuttua melkein ystäväksi.

Mutta onko kuolema kuitenkaan kaiken loppu?

– Se on mahdollista, mutta ei varmaa. Viimeinen ajatukseni voisi olla: jännittävää, kohta se selviää.

Eskola suunnittelee kirjassa hautajaisiaan – ja kehottaa muitakin tekemään niin, koska ”Niiden rohkea suunnittelu on mielenkiintoista ja voi lauhduttaa kuolemanpelkoa”.

Myös oma kuolinilmoitus on jo toivelistalla.

Kuin kutoja minä olen kiertänyt loppuun elämäni kankaan, ja nyt minut leikataan loimilangoista irti.

Ennen kuolemaa on kuitenkin hyvä elää. Tietoisesti.

– Horatiukselta peräisin oleva kehotus carpe diem tarkoittaa kirjaimellisesti ”poimi päivä”, sanoo Eskola.

– Kun päivämme alkavat olla vähissä, jokainen niistä kannattaa poimia erikseen tarkan ja kiinnostuneen havainnoinnin kohteeksi. Kun katsoo tarkasti, saa irti paljon enemmän, tietää Eskola.

– Näistä erillisistä päivistä rakentuu kiinnostava ja merkityksellinen vanhuus.

Toki päiviin voi kuulua myös muita nautintoja. Kuten punaviiniä. – Tuomas Enbuske kirjoitti äskettäin miellyttävän kolumnin. Siinä hän kertoi ilahtuvansa aina, kun näkee Alkossa vanhuksen. Viisaasti sanottu.

No. Antti Eskolan hän saattaisi nähdä silloin tällöin ”Kullervon kirouksessa” eli Tammelan Alkossa.

Professori Eskolan asunto Tammelan puistokadulla on yksin asuvan miehen kodiksi hämmentävän siisti. Vain roskakori työhuoneessa tekee poikkeuksen: se on täynnä paperisilppua.

– Tavoitteeni on täydellinen kuolevaisuus. Siksi pyrin tuhoamaan kaikki dokumenttini: päiväkirjat, lausunnot, kirjeet, mies kertoo.

– Minulla ei ole silppuria, revin kaiken käsin. Se tuntuu inhimillisemmältä, ja kirjeen kohdalla käsi joskus pysähtyy, empii, myöntää Eskola.

Miksi moinen projekti?

– Yritän korjailla niitä puutteita ja aukkoja, joita kuolevaisuudessa valitettavasti on, hän hymyilee,

– En halua jättää maan päälle mitään jälkiä. Vasta kun tunnen tuon katoavaisuuden, voin nähdä tämän maailman niin kuin virren alkusäe ”Maa on niin kaunis” sen näkee.

Voisiko sen kauniimmin sanoa?

Antti Eskola

Syntynyt20. elokuuta 1934 Urjalassa.

Asuu Tammelan torin kupeessa Tampereella.

Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian emeritusprofessori ja tietokirjailija

Jäi professorin virastaan eläkkeelle täysinpalvelleena vuonna 1997.

Eläkkeelle jäätyään julkaissut neljä uskonnollista uskoa koskevaa kirjaa, ensimmäisenä Uskon tunnustelua 2000.

Kaksi lastenlasta. ”Se oli suuri onni ja armo, jollaisen toivon kohtaavan monia muitakin perheellisen elämän valinneita. Tärkeää minusta olisi, että kun vapaus jostakin, kuten työelämästä, vaihtuu vapaudeksi johonkin uuteen, merkittävä osa tästä vapaudesta koituisi muiden ihmisten ja erityisesti pienten lasten hyväksi eikä sitä tuhlattaisi pelkästään omaan itseen.” (Kirjasta Vanhuus)

Vanhuus-kirjan on julkaissut Vastapaino.


Lue myös nämä

Kommentit (18)

  • Nimetön

    ””koko markkinatalous on minusta suuri vääryyksiä tuottava kone”
    Taisi olla ennen Neuvostoliiton romahtamista, kun tuo ajatusmaailma oli muotia yliopistolla. Tuskin sentään professoritasoinen enää tuohon uskoo?”

    Kyse ei olekaan enää uskosta vaan kokemusperäisestä tiedosta, jonka erityisesti NL romahtamisen jälkeinen kehitys on selkeästi osoittanut.

  • Nimetön

    Ei ihminen tiedä milloin viimeinen elinpäivä on. Siksi kannattaa elää tässä ja nyt niin hyvin kuin se olisi viimeinen💖

Kirjoita kommentti

Ohjeet: Kirjoita kommenttisi tähän. Voit ottaa kantaa, mutta muista hyvät tavat. Kirjoittajat vastaavat itse kommenteistaan. Keskustelu on esimoderoitu, eli kommentit luetaan ennen julkaisua.

Pääaiheet