ALDOUS HUXLEY: Uljas uusi maailma Hyvä kirja, joka tosiaan kannattaa lukea. Siinä on paljon ajatuksia, jotka saavat väkisinkin ajattelemaan.Kirja ei ollut pitkästyttävä ja loppu oli yllättävä, mutta taas toisaalta arvattavissa. Suosittelen, ihan vain mielenkiinnosta. ALDOUS HUXLEY (1894-1963) Aldous Huxley oli arvostettu englantilainen kirjailija, novellisti ja kriitikko. Hänen isoisänsä oli kuuluisa biologi, Thomas Henry Huxley (1825-1895) ja veli myös biologi, Julian Huxley. Aldous Huxleyn tuotanto oli laaja, sillä novellien, matkakertomuksien, historiikkien, runojen ja näytelmien lisäksi hän kirjoitti vielä esseitä filosofiasta, taiteesta, sosiologiasta, uskonnoista ja moraaleista. 1920-luvulla Huxley solmi läheisen ystävyyssuhteen D.H. Lawrencen kanssa ja hänen kanssaan Huxley kierteli Italiassa ja Ranskassa. Huxleyn tunnetuin romaani, Uljas uusi maailma, on yksi klassisista tieteen töistä George Orwellin "1984":n kanssa. "Soma" huumeen tarkoitus tarinassa tuli Thomas Moren Utopiasta. Vuonna 1938 Huxley muutti USA:n. Hän julkaisi vuonna 1954 vaikuttavan tutkielman, The door of perception, tajunnan laajentamisesta mescalin-huumeen avulla, ja myöhemmin hänestä tuli eräänlainen "guru" kalifornialaisten hippien keskuudessa. Huxley aloitti myös käyttämään LSD:tä ja osoitti kiinnostuksensa hindulaiseen filosofiaan ja mystiikkaan. ALDOUS HUXLEY: Uljas uusi maailma Kirjassa kerrotaan Keski-Lontoon hautomis- ja olouttamiskeskuksesta. Eletään vuotta 632 jälkeen Herramme Fordin. Maailman valtion tunnuslauseena on "Yhteisyys, samuus, lujuus". Tällöin biologinen syntyminen oli hävettävää ja kuului vain villeille eli intiaaneille ym. ihmisille, jotka oli eristetty muista omiin kyliin. "Äiti" ja "isä" sanat olivat kirosanoja kansalle. Sana "synnyttää" oli oikeastaan vieläkin rivompi. Biologisesta synnytyksestä tehtiin niin vastenmielinen, ettei sitä haluttu tapahtuvan. Myös se oli kamalaa, että vanhemmat kasvattivat lapset, eikä valtion olouttamiskeskus. Ihmiset olivat oloutettu sellaisiksi, että saivat mitä halusivat, eivätkä halunneet mitään, mitä eivät voisi saada. Lisäksi kehitettiin huume, ´soma´, joka "auttoi" murheeseen ja unohdutti kaikki pahat asiat. Olotila muuttui "hyväksi" ja sekavaksi ja niin tietämättömäksi kaikesta aidosta. Siis aina jos jokin oli huonosti, piti ottaa vain pari grammaa somaa tai haistella soma-höyryjä. Ihmiset oli luokiteltu alfoiksi, beetoiksi, gammoiksi, deltoiksi ja epsiloneiksi, joista viimeiseen kuuluivat kaikkein alhaisimmat eli tummaihoiset ym. "sekarotuiset", kuten ylemmät kastit heitä nimittivät. Lisäksi nimiin lisättiin yleensä joko miinus tai plus, aseman mukaan. Sanottiin, että ihmisten luokittelu oli vain hyväksi. Alfat olivat onnellisia tekemästään työstä, ja epsilonit ehkä vieläkin onnellisempia. Heidän työnsä on helppoa ja kevyttä, sitten soma-annos, pelejä, tuntokuvia ja rajatonta parittelua. He olivat siis orjia, jotka olivat oppineet rakastamaan orjuuttaan. Kaikki vanhat kirjat oli kielletty, ankarasti. Uusia kirjojakaan ei saanut tehdä. Selitys kaikelle tälle oli, ettei "vanhoja kirjoja ymmärrettäisi", elettiin täysin erilaisessa yhteiskunnassa. Pyhät kirjat, kuten Raamattu ja Uusi ja Vanha Testamentti ovat rivoja kirjoja, joita oli pidettävä lukkojen takana. Koska tämän "uljaan, uuden maailman" takia oli joko uhrattava onni tai taide, uhrattiin taide yleisen tasapainon vuoksi. Niiden korvikkeeksi oli kehitetty tuntokuvat ja tuoksu-urut. Myös uskonnot oli uhrattu. Mustafa Mondin, yhden maailman johtajan, mielestä Jumala ei sovellu yhteen koneiden, lääketieteen ja onnen kanssa ja ne juuri heidän sivistyksensä on valinnut. Tämä uusi maailma poisti kaikki epämiellyttävät asiat, kuten taudit, suurin osa eläimiä, sodat, vanhuuden, kuoleman, rumuuden, pelon ym., eikä edes yrittänyt sopeutua niihin. Oli tehty pakolliseksi RIK-käsittely, eli rajun intohimon korvike, jossa kerran kuussa elimistö täytettään adrenaaliliuoksella, lopputulos on pelon ja raivon täydellinen elintoiminnallinen vastine. Ihmiset oloutettiin - heistä siis tehtiin sellaisia, mitä he olivat, se aloitettiin jo hedelmöittymisvaiheessa. Munasolut jaettiin ja tuloksena oli yleensä 72 identtistä kaksosta, jopa 96 oli mahdollista. Tätä menetelmää kutsuttiin bokanovskoimiseksi tai Podsnapin meneltelmäksi. Haluttiin siis tehdä ihmisistä standardeja, samanlaisia, tavallisia, ei niinkään yksillöllisiä. Ihmisten tuontanto oli tehdastettu. Ihmissikiöitä kuljetettiin yhdeksän kuukautta 2040 metriä pitkällä hihnalla, joka oli kolmessa kerroksessa ja jossa heitä sopeutettiin fyysisesti ja henkisesti kaikkeen tulevaan, työntekoon ynnä muuhun. Koska munasarjojakin tarvittiin, kuitenkin 30 prosenttia naispuolisista sikiöistä annettiin kasvaa normaalisti, muille annettiin miespuolisia hormoneja joka 24 metri. Suurimmasta osasta naisista tehtiin siis steriilejä. Sikiöt merkittiin tai ne pullot merkittiin missä jokainen sikiöt olivat. Miehen merkki oli T:llä, naiset ympyrällä ja hedelmättömiksi jäävät naiset mustalla kysymysmerkillä valkoisella pohjalla. Sikiöitä ravisteltiin, niille laitettiin verenkorviketta, joka luovuttaa keuhkoihin vähemmän happea, ja sikiöt opetettiin kärsimään. Ne totutettiin kylmän ja kuuman vaihteluun. Tulevat epsilonit siirrettäisiin orjatyöhön trooppisiin maihin, joten siitä olisi hyötyä. Heti lapsien synnyttyä, hautomisen jälkeen, heitä oloutettiin henkisesti. Esimerkiksi niin, että joukko samanikäisiä lapsia, vielä ryömimisikäisiä, ja jotka kuuluivat delta-kastiin, koska olivat khaki-pukuisia, tuotiin samaan lastenkamariin. Kamarin takaseinää vasten oli rivi kauniita kukkia ja kiinnostavia kirjoja. Lapset päästettiin vapaiksi ja he, totta kai, lähtivät niin nopeasti kuin suinkin näitä outoja mielenkiintoisia asioita kohti. He koskettelivat kirjoja, haistelivat kukkia ja tunsivat mielihyvää kaikesta siitä, kunnes saivat kunnon sähköiskun. Lattia heidän altaan oli sähköistetty, ja sähköiskun avulla lapset opetettiin vihaamaan kukkia ja kirjoja. Heidän ei haluttu oppivan mitään tai tietävän todellisista asioita. Heidän haluttiin vihaavan maaseutua. Rakkaus yleensäkin luontoon ei ollut sallittua, ainakaan alemmilla kasteilla. Syy siihen oli, ettei siitä ansainnut yhtään rahaa. Lapset kuitenkin oloutettiin pitämään maalaisurheilusta, sehän oli hyväksi tehdastyöväelle. Tässä nykyaikaisessa maailmassa lapsia myöskin uniopetettiin eli käytettiin hypnopediaa, mutta tästä luovuttiin vuoden anno Fordi 214 jälkeen. Unessa lapsille hoettiin samaa lausetta ja pian lapsi osasi sen ulkoa, mutta ei tiennyt sen merkitystä. Tätä sovellettiin, ja pian saatiin lapset ymmärtämään toistettu lause. Hypnopediaa jatkettiin edelleen. Lapsille hoettiin nauhalta pehmeällä äänellä tällaiseen maailmaan liittyviä positiivisia lauseita, kuten beetoille "...kaikki beetat ovat pukeutuneet vihreään. Delta-lapset ovat pukeutuneet khakiin. Ah, ei, en halua leikkiä delta-lapsien kanssa. Ja epsilonit ovat vielä huonompia. He ovat liian typeriä pystyäkseen lukemaan tai kirjoittamaan. Sitä paitsi he ovat pukeutuneet mustaan, joka on inhottava väri. Olen hyvin iloinen, että olen beeta. Alfa-lapset ovat pukeutuneet harmaaseen. He työskentelevät paljon uutterammin kuin me, koska he ovat suunnattoman lahjakkaita. Olen todella hirveän iloinen, että olen beeta, koska minun ei tarvitse työskennellä niin uutterasti. Ja sitten me olemme paljon parempia kuin gammat ja deltat. Gammat ovat typeriä. He ovat kaikki pukeutuneet vihreään.." tai kaikille "Historia on huijausta" tai "Jokainen on nyt onnellinen" tai alfoille "Jokainen tekee työtä jokaisen puolesta. Emme voi tulla toimeen ilman toisiamme. Epsilonitkin ovat hyödyllisiä. Emme voi tulla toimeen ilman epsiloneja. Jokainen tekee työtä jokaisen puolesta. Emme voi tulla toimeen ilman toisiamme...". Näitä lauseita heille toistetaan 40-50 kertaa tai useammin, ennen kuin he heräävät, oikeastaan joka yö kahdentoista vuoden ajan. Kirjan juoni Henkilöt: Bernard Marx: Alfa-plus kastiin kuuluva, yhteiskunnan "epäilijä", mutta joka kuitenkin toteaa kuuluvansa siihen. "Villi" eli John: päähenkilö, joka taisteli uljasta uutta maailmaa vastaan pettyneenä siihen. Lenina Crowne: Linda: Ns. villi myös, mutta kuitenkin beeta. Johnin äiti. Mustafa Mond: Maailman yksi kymmenestä ohjaajasta, Länsi-Euroopan ohjaajapresidentti. Haluaisi uskoa tieteeseen, mutta ei voi yhteiskunnan rauhan ja onnellisuuden nimissä. HOJ eli Thomas: Hedelmöittämis- ja hautomisrakennuksen johtaja ja Villin isä. Kirjassa kerrotaan Bernard Marxista, joka jollakin tapaa vastusti tätä yhteiskuntaa, mutta kuitenkin tajusi kuuluvansa siihen. Hän meni tuttavansa Lenina Crownen kanssa tutustumaan villien kylään, "alkukantaisten" sivistymättömien ihmisten luokse. Hän tapasi siellä Lindan, lihavan, sivistyneen beetan, joka oli sattumien kautta joutunut villien asuinalueelle. Hänellä oli poika, John ja he molemmat osasivat ainoina kylässä englantia. Johnin isä oli näet HOJ eli Thomas, mutta tämä oli jättänyt hänet ja Lindan oman onnensa nojaan. Bernard halusi viedä heidät pois kylästä, ja samalla saada itse hiukkasen julkisuutta. Linda ilostui tästä suuresti, pääsihän hän vihdoin "omiensa" luo. Linda kaipasi somaa, hän oli käyttänyt se korvikkeita asuessaan kylässä. "Sivistyneet" eivät tajunneet villien elämäntapaa. Sairauksia, vanhuutta, kuolemaa, verta. Kaikkea kurjuutta, eloa ilman somaa. Myös John oli innostunut kohtaamaan "uljaan uuden maailman". Bernard palasi takaisin yhteiskuntaan, jonne kuului. Hän koki kuitenkin yllätyksen, sillä hänet karkotettaisiin saarille, mahdollisimman kauas, jonnekin mistä ei ollut paluut, Islantiin. Bernard oli yhteiskunnan vihollinen. Bernardilla oli kuitenkin suunnitelma. Koska John oli HOJ:n poika, hän aikoi käyttää tätä tietoa hyväkseen saadakseen huomiota ja arvostusta. Hän toi Lindan ja Johnin HOJ:n luokse. Linda ja John rupesivat yhdessä laukomaan "kirosanoja" äiti ja isä. Ja tästä seurasi hedelmöittämishuoneessa armoton nauru, asiaa ei näet pidetty vakavana, mutta naurettavana. Kuinka paikan johtajaa voitiin sanoa isäksi. Johnista ja Lindasta tuli "kuuluisia". Linda eleli jatkuvasti soma-pyhissään, omassa kuvitusmaailmassaan, televisio ja radio aina auki, loikoillen söngyssä, somatabletteja aina saatavilla ja hajuöljyhana tasaisesti tippumassa. John kamppaili tätä vastaan, mutta turhaan. Johnista tuli näyttelykappale, esine, jota tultiin katselemaan. Villimies, joka vielä kehtasi sanoa johtajaa isäksi, oli jotain todella suurta. Johnia pyydettiin kutsuille, joihin John kerran jätti tulematta. Tästä seurasi Bernardille, joka "ohjasi" Johnin tekemisiä, vain haittaa, sillä ne kutsut olisivat olleet erittäin tärkeät. Bernardista oli tullut taas oma vanha itsensä, nöyryytyksen jälkeen. Kuuluisuus oli haihtunut. John oli lukenut elämässään paljon, tai niin paljon kun vain oli kirjoja saanut. Ja vaikka häntä pidettiinkin ihmisenä joka ei pitänyt sivistyksestä, päinvastoin. Hän arvosti kaikkea kaunista, luki Shakespearen Othelloa tai Romeo ja Juliaa. Kirjoista hän oli omaksunut hienoja sitaatteja, ja oli oppinut sen avulla myös englantia. John myös kunnioitti perinteitä. Kylässä oppimaansa hän vaali ja toimi sen mukaisesti. Naimisiinmeno oli tässä uljaassa uudessa maailmassa jotain käsittämätöntä: olla nyt yhden ja saman tyypin kanssa lopun elämäänsä! John taas puolestaan oli sitä mieltä, että niin juuri pitikin elää. Koska hän oli tutustunut Leninaan ja oikeastaan rakasti tätä ja halusi viettää elämänsä hänen kanssaan. Lenina taas puolestaan oli oppinut ottamaan elämästään kaiken ilon irti, ei mitään turhia seurusteluja, suoraan asiaan vain! Villi ei tätä todellakaan hyväksynyt vaan piti Leninaa huorana. Ei se olisi tullut kuuloonkaan yhteiskunnassa, jossa John oli ikänsä asunut. Siitä lähtien John vihasi Leninaa ja samalla itseään, kun oli sotkeutunut tähän tavalla tai toisella. Linda oli joutunut kuolevien sairaalaan, sillä hän kuolisi pian soman yliannostuksen takia. Linda makasi mitään tietämättömänä sängyssä, huoneessa, josta oli yritetty tehdä ensiluokkainen hotelli tuntokuvineen. John oli surullinen ja tuli entistä surullisemmaksi ja vihaiseksi, kun huoneeseen tuotiin lauma poikakaksosia, jokin bokanovski-ryhmä. Heidät päästettiin katsomaan Lindaa, kuolevaa ja heidät oloutettiin pitämään kuolemaa neutraalina asiana. Pojat eivät koskaan olleet nähneet vanhuuden "sairastuttamaa" ihmistä ja vielä niin lihavaa kuin Linda oli. Vain hetki meni ja Linda oli kuollut. Johniin iski raivo, Linda oli hänen omaisensa, lähin omaisensa, eikä mikään näyttelyesine! John purki raivoaan ja päätti mennä puhumaan julkisesti deltoille soman haitoista, kun heille oltiin jakamassa päivän soma-annos. Kun Johnin puhe ei saanut minkäänlaista reaktiota deltoissa, hän heitti loput somat ulos, mistä seurasi tappelu. Myös Bernard ja hänen ystävänsä, Helmholtz Watson, sattui paikalle apuun. Pian tulivat myös poliisit, jotka pumppasivat ilmaan soma-höyryä ja pian kaiuttimista alkoi puhua pehmeällä, rauhallisella, onnellisella äänellä, järjen ääni, joka toisti: "Ystäväni, ystäväni! Mitä tämä merkitsee? Miksi te kaikki ette voi olla onnellisia ja hyviä yhdessä? Onnellisia ja hyviä. Rauhoittukaa, rauhoittukaa. Oi, haluan teidän olevan onnellisia. Kuinka haluankaan teidän olevan hyviä!". Pari minuuttia ja deltat olivat taas niin onnellisia, että halailivat kyynelsilmin toisiaan. He kaikki kolme saivat passituksen saarille. John kaipasi elämän todellisia vaaroja, tilanteita, kaikkea kärsimystä ja anteeksiantoa, että oli edes sekaantunut tähän maailmaan. Hän ei ymmärtänyt tätä, eikä toisaalta taas alkuasukkaidenkaan yhteiskuntaa. Hän halusi olla yksin, rauhassa ja oli toisaalta ihan tyytyväinen, vaikka joutuikin "ikuiseen kadotukseen" saarille niin kuin kaikki yhteiskunnan vihaajat joutuivat. John halusi oikeuden tulla vanhaksi, rumaksi ja voimattomaksi, sairastua, oikeuden puutteelliseen ravintoon, oikeuden käydä töihin, oikeuden pelätä. Hän vaati niitä ja myös sai. Villi oli valinnut erakkomajakseen jonkun vanhan majakan, jossa hän vietti yksinkertaista elämää ja pyysi anteeksiantoa ja rukoili kärsien. Kerran kolme kolme-delta miinus maatyöläistä näki tämän lyömässä itseään ruoskalla, eivätkä deltat ymmärtäneet sitä. Sana levisi ja pian eri lehtien reportterit olivat piirittämässä Villiä. Villille tarjottiin somaa, mutta hän ei suostunut sitä ottamaan. Kun Villiltä ei herunut minkäänlaista vastausta, hän sai joksikin aikaa rauhan. Hän halusi puhdistautua, tulla hyväksi. Lenina palautui hänen mieleensä ja taas Villi alkoi kiduttaa itseään ja ajatteli tätä huoraa. Hän pyysi anteeksi Lindalta, koska hän oli paha. Taas hän sai julkisuutta ja rauhaa häirittiin toistamiseen. Nyt suurempi lauma ihmisiä oli tullut katsomaan Villiä ja vaatimaan "ruoska-temppua" näytettäväksi. Leninakin saapui katsomaan ja siitä Villi raivostui vielä enemmän. Villi alkoi ruoskia itseään ja kansa hurrasi vieressä. Iltamyöhään orgiat jatkuivat ja aamuyöstä Villi, joka makasi soman huumaamana kanervien keskellä, heräsi ja muisti kauhuissaan kaiken tapahtuneen. VERTAILU Kirjan takakannessakin lukee, että tämä tulevaisuudennäky tuntuu ajan myötä tulevan aina vain ajankohtaisemmaksi, pelottavasti. Ja jollakin tapaa se onkin totta. Ihmiset on helppo saada mukaan johonkin aatteeseen, johonkin joukkoon. Mutta aikaahan se veisi, ihmisten käännyttäminen uuteen ajattelutapaan. Ihmisten luokittelu, "synnytys", orjuus ym. Onhan ihmiset oikeastaan nytkin jaoteltu selvästi, rikas pohjoisen väestö, köyhä etelän väestö. Mutta luulisi ihmisillä olevan edes sen verran järkeä, että eivät alistuisi tuollaiseen. Vaikka onnellisuuttahan kirjan koko yhteiskunta ajaa takaa, mutta minkälaista? Epätodellista. Ovathan ihmiset onnellisia, mutta eivät aitoja, he eivät osaa epäillä. Kirjahan on kirjoitettu vuonna 1932; ensimmäinen maailmansota oli siis jo käyty ja toista "odoteltiin". Huxley kaikesta päätellen kai halusi vastustaa natseja ja Hitleriä, yleensäkin diktatuuria, jossa ihmiset ovat mukana, mutta eivät tajua sen vaaroja ja ongelmia, ennen kuin on liian myöhäistä. Ja Uljaassa uudessa maailmassa se oli jo liian myöhäistä, sen totesi Villikin. Villille tarjotaan kirjassa kahta mielipuolista vaihtoehtoa: epätodellista alistumista tai elämää alkuasukkaiden jokseenkin raa´assa maailmassa, eikä hän tunne kuuluvansa kumpaankaan. Hän kamppailee niitä vastaan, yrittää elää erakkona, mutta ei onnistu elämään niinkään. Huxley halusi esittää ääripäät ihmiselosta, kuitenkin kannattaen itse kultaista keskitietä. Ehkä hän itse kuvasi itseään tässä kirjassa "villinä".

Johanna Paananen