Puheenaihe: Nyt on pakko joustaa, muuten Suomi ei toivu

Avainkysymys on, voiko paikallinen sopiminen edistyä pelkästään työehtosopimusten varassa. Saksassa tähän on pystytty, Suomessa ei. Vesa Vihriälä Suomen seitsemän vuoden taantuman jatkoksi on tulossa korkeintaan kitukasvuinen vuosi 2016. Vaikka Suomen ongelmien alkusyyt ovat aivan toisaalla, työmarkkinoiden huono toiminta on tärkeä tekijä, jonka vuoksi emme vieläkään ole päässeet kunnolliseen kasvuun ja työllisyyskehitykseen. Tärkeä avain kasvuun olisi mahdollisuus paikalliseen sopimiseen. Se osaltaan nosti Saksan Euroopan "sairaasta miehestä" maanosan talousveturiksi, ja se voisi nostaa Suomeakin. Ympäristöltä ei voi paljon odottaa. Ict-sampo ei entisessä muodossaan tule takaisin, paperin kysyntä ei lisäänny, kone- ja laiteinvestointien taso maailmalla tuskin nousee nykytasostaan eikä Venäjän kysynnän kasvuun voi luottaa. Suomen pitää siis luoda uutta kilpailukykyistä tuotantoa ja vahvistaa asemia jäljelle jääneessä bisneksessä. 1990-luvun lamasta toivuttaessa tähän päästiin kahden asian yhteisvaikutuksella. Ne olivat Nokia-ihme ja kilpailukyvyn shokkikorjaus, joka perustui isoon valuuttakurssin heikentymiseen. Emu-oloissa valuuttakurssijoustoa ei ole. Nyt kilpailukyvyn nopea parannus vaatii palkkojen ja muiden työehtojen joustoa. Tätä meidän on ollut tuskallisen hidasta myöntää. Saksan nousu kymmenen vuotta sitten perustui vahvaan teknologiseen osaamiseen ja monipuoliseen talouteen, mutta merkittävästi myös palkkamalttiin ja paikalliseen joustoon työehdoissa. Paikallisen sopimisen ansiosta todelliset palkat nousivat vuodesta toiseen vähemmän kuin työehtosopimuksissa sovitut palkat, palkkaliukumat olivat negatiiviset. Kun työehtojen heikennyksistä on sovittu työpaikkatasolla, työntekijät ovat voineet asettaa joustojen ehdoksi esimerkiksi sen, että yritys ei sano ketään irti useaan vuoteen. Tällainen sopiminen on mahdollista vain yrityksen ja sen työntekijöiden välillä. Työnantajajärjestö ei voi yrityksen puolesta työpaikkalupauksia antaa. Paikallisissa sopimuksissa vältetään myös se, että heikennettäisiin työehtoja yrityksissä, joissa sellaiseen ei ole tarvetta. Suomessa työehtosopimusten palkkamaltista voi puhua vasta 2013 alkaen. Emu-ratkaisun aikaan kaavailtiin hätävaraksi koordinoituja työvoimakustannusten sopeutuksia, mutta niitä ei ole tapahtunut lainkaan ja paikallinen sopiminen on hyvin rajallista. Niinpä kilpailukyky ei matalan inflaation oloissa ole juurikaan kohentunut. Suomen työmarkkinat eivät ole muovautuneet Emu-yhteensopiviksi. Perusongelma on ammattiyhdistysliikkeen pelko siitä, että joustavuus kriisitilanteessakin merkitsee työehtojen pysyviä heikennyksiä ja oman valta-aseman menetystä. Mutta mitä on toisessa vaakakupissa? Ilman työmarkkinoiden suurempaa joustavuutta työttömyysongelma pahenee, työssä olevien reaaliansiot eivät kehity ja julkista taloutta koettelevat jatkuvat paineet leikkauksiin ja verojen korotuksiin. Pelko joustojen aiheuttamasta pysyvästä ansiotason laskusta on aiheeton. Kun työvoiman kysyntä kasvaa ja työttömyys painuu riittävän pieneksi, työnantajien kilpailu työvoimasta nostaa palkkoja. Näin on käynyt aina ennenkin Suomessa - tosin liian korkealla työttömyyden tasolla - ja näin tapahtuu parhaillaan myös Saksassa. Suomen talouden kääntämiseksi paremmalle uralle ei riitä mikä tahansa yhteiskuntasopimus, jolla vältetään suuri riita ja mahdolliset työtaistelut. Tarvitaan muutoksia, jotka lisäävät työpaikkojen luomisen kannattavuutta ja vähentävät siihen liittyviä riskejä merkittävästi. Kilpailukyvyn välitön parantaminen ja palkkamaltin jatko ovat osa tarvittavaa muutosta, mutta vielä tärkeämpää on paikallisen sopimisen edistäminen. Avainkysymys on, voiko paikallinen sopiminen edistyä pelkästään työehtosopimusten varassa. Saksassa tähän on pystytty, Suomessa ei. Todennäköinen syy on Suomen yleissitovuus, joka on kansainvälisesti hyvin poikkeuksellinen järjestely. Se on estänyt työehtosopimusratkaisuihin tyytymättömiä työnantajia ja työntekijöitä solmimasta paikallisesti järkeviä sopimuksia. Saksassa yrityksen siirtyminen järjestäytymättömäksi merkitsee suurta vapautta paikalliseen sopimiseen, koska yleissitovuuden puuttuessa työehtosopimukset eivät sido järjestäytymättömiä työnantajia. Voi olettaa, että tämä uhka on kannustanut ammattiliittoja hyväksymään paikalliset joustot myös järjestäytyneiden sopijaosapuolten kesken. Todellinen edistys paikallisessa sopimisessa voidaankin saavuttaa kahdella tavalla. Joko yleissitovuudesta luovutaan tykkänään tai laaditaan laki, joka sallii paikallisen sopimisen silloin kun työehtosopimuksiin ei tällaista mahdollisuutta ole riittävän laajasti kirjattu. Hallituksen keskiviikkona julkistama linjaus siitä, että ensin katsotaan millaisiin ratkaisuihin työehtosopimusten kautta voidaan päästä ja sen jälkeen arvioidaan millaista lainsäädäntöä tarvitaan perälaudaksi, tarjoaa periaatteessa mahdollisuuden jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Olennaista kuitenkin on, millaiset ratkaisut tulkitaan riittäviksi ja millaisen mahdollisuuden lainsäädäntö tarjoaa tilanteissa, joissa työehtosopimusten pohjalta ei synny paikallisia ratkaisuja.. Jos paikallisen sopimisen mahdollisuus jää löysäksi, lilluminen hitaassa kasvussa ja korkeassa työttömyydessä jatkunee koko tämänkin hallituskauden ja tulevat shokit johtavat taas uusiin pitkäaikaisiin kasvu- ja työllisyysongelmiin. Kirjoittaja on Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan toimitusjohtaja. Edit kello 15.15: Kirjoitusta on täydennetty sen jälkeen kun hallitus julkisti uuden linjauksensa asiasta iltapäivällä.


← Arkistoon

Tämä juttu on vanhan sivustomme juttu. Se saattaa olla puutteellinen sisällöltään. Pahoittelemme. Tutustu uusimpiin juttuihimme etusivulla

Pääaiheet