Merja Kyllösen kolumni: Miksi olemme niin ilkeitä?

Naispoliitikko saa tottua siihen, että hänen painonsa, vaatetuksensa ja ylipäätään ulkonäkönsä ovat vapaata riistaa kaikille. Sama ei päde miehiin, he voivat nauttia kesästä, oli keskivartalon kunto mikä tahansa. Merja Kyllönen Se ei ole uutta, että kesällä keskitytään puhumaan bikinikunnosta tai sen puutteesta. Sekään ei ole uutinen, että politiikkojen ulkonäkö kiinnostaa aina: jos sukkahousut eivät ole väärät, niin pusero tai hame ei kelpaa. Tämä tietysti koskee vain naisia - miehet ja miespoliitikot kun näyttävät voivan nauttia kesästä, oli keskivartalon kunto tai peite minkälainen tahansa. Vuosien aikana olen jo tottunut siihen, että naispoliitikko on vapaata riistaa kaikille, jotka hänen ulkomuotoaan haluavat arvioida. Paino ja vaatetus puhuttavat ainakin keskustelupalstoilla. Se on kuitenkin uutta, että kommentointia tapahtuu myös naamakkain. Tapakasvatuksen löyhtymisestä vai mistä lie kertoo myös se, että kommentteja ulkomuodostaan saavat puolitutuilta ja lähes tuntemattomilta myös tavalliset ihmiset. Hiukseton pää tai normaali synnytyksen jälkeinen vauvamaha arvioidaan suorasanaisesti ja päin naamaa. "Jäikö kaksonen mahaan, kun sulla on vielä tuollainen röllykkä?" - kuukausi synnytyksen jälkeen. Tai: "ruma kaljupää" - syöpähoitojen jälkeen. Mikä meitä vaivaa? Harva siitä tykkäisi, että saisi ihmisiä tavatessa kuulla, kuinka "et näytä ollenkaan niin läskiltä luonnossa kuin televisiossa". Poliitikko saa tottua siihen, mutta miksi me olemme toisillemme ylipäätään niin ilkeitä? Kukaan meistä ei tiedä, mitä toisen ulkonäön taustaan liittyy. Onko ihminen terve vaiko vakavasti sairas? Entäpä jos kaljupäähuudot vastaanottava naisihminen taisteleekin elämästä vakavan sairauden kanssa? Haluaisitko itse siinä tilassa kuulla ulkonäöstäsi kassajonossa? Hetken mielijohteesta ilkeästi lausutut sanat voivat olla ohimenevä ajanviete, ajattelemattomuutta, tai pönkittää risaista itsetuntoa. Kohteelle ne voivat olla kokonaisen elämän kokoinen muisto - jälki jonka korjaamiseen menee aikaa. Jokainen meistä on erilainen, niin mieleltään kuin ulkomuodoltaankin. Jokaiselle meille pitää löytyä tila maailmasta sellaisina kuin me olemme. Omat vanhempani pitivät tärkeänä teroittaa mieleen sen, ettei ole kohteliasta eikä asiallista arvioida toisten ulkomuotoa, tai sumeilematta tuijottaa ihmisiä, jotka eri syistä näyttävät erilaisilta. Me olemme tottuneet niin monenlaisiin muotteihin itse kukainenkin. Nykyisin kuulee mitä ihmeellisimpiä kommentteja niin isojen kuin pienten kulkijoiden suusta. Surullisinta on seurata, etteivät monet aikuisetkaan puutu omiensa hölinöihin vieressä seistessään. Kaipa lienee sitten koko perheessä talon tapa sanoa vieraille ihmisille mitä sylki suuhun tuo. Meitä ihmisiä on pieniä, isoja, lyhyitä, pitkiä, paksuja, kapeita, tukalla ja ilman. Keneenkään ei ole päälle kirjoitettu tarinaa mistä ulkomuoto juurensa juontaa, mikä on genetiikkaa, mikä elämän tuomaa, mikä sairauden viemää. Annetaan arvo toisillemme, opetellaan peruskäytöstapoja ja muistetaan, että myös sanat satuttavat, joskus kipeämmin kuin olemme osanneet ajatella. Toiset meistä ovat vahvempia kantamaan kaiken maailman huutelijoiden kommentteja, mutta kukaan meistä ei liene norsunnahkainen. Peruskohteliaisuuteen kuuluu pitää mölyt mahassaan. Kaikkea mitä ajattelee, ei todellakaan tarvitse sanoa ääneen. Joskus on hyvinkin viisautta vaieta ja antaa ajatustensa olla omassa arvossaan, vain omissa ajatuksissa. Jonkun kanssaihmisen maailmassa huolimattomasti lausuttu pilkka voi tuoda mukanaan kokonaisen vuosikymmenen tuskan ja surun, kun terve kuva omasta kehosta on onnistuttu rikkomaan. Moni anoreksia tai bulimia on saanut alkunsa toisten ilkeistä sanoista. Sanoista, joita ei aina ole mietitty tai loppuun saakka punnittu, ainakaan sellaisiksi, joilla voi muuttaa toisen ihmisen elämän suuntaa pysyvästi. Monet sanovat vain nyrkkien satuttavan, mutta valitettavasti sanoilla voi olla samanlainen vaikutus ihmisten arjessa. Jokainen meistä voi ottaa vastuuta ja pitää huolen, että sanoisimme enemmän sanoja, joilla kannustaisimme toisiamme ja veisimme arjessa asioita eteenpäin. Suomalainen itsetunto ei ainakaan kärsisi siitä, että antaisimme toisillemme enemmän valoisia kannustuksia kuin synkkyyden saattelemia terveisiä, joilla lannistamme ilon jo pienistäkin ihmistaimista. Voisiko sylki tuodakin suuhumme kauniita sanoja, joilla ilahduttaisimme kanssakulkijoitamme. Tehtävä ei liene mahdoton, joten yrittäkäämme edes. Kirjoittaja on vasemmistoliiton europarlamentaarikko Harva siitä tykkäisi, että saisi kuulla, kuinka "et näytä niin läskiltä kuin televisiossa". Sanat voivat olla elämän kokoinen muisto - jälki, jonka korjaamiseen menee aikaa.


← Arkistoon

Tämä juttu on vanhan sivustomme juttu. Se saattaa olla puutteellinen sisällöltään. Pahoittelemme. Tutustu uusimpiin juttuihimme etusivulla

Pääaiheet