Kolumnit

Onneksi en munannut itseäni – enkä Suomeakaan siinä sivussa

Onneksi en munannut itseäni – enkä Suomeakaan siinä sivussa

Kolumni: Pukukoppi on elämä pienoiskoossa. Pukukopissa kukin istuu omalla paikallaan, ja vitsit lentävät.

Matti Pitko

Sarjassamme Pitko-melkein100 viemme lukijan sinne, minne katsojalla ei ole asiaa. Nimittäin joukkueen pukukoppiin.

Se voi olla mikä tahansa pukukoppi, mutta tällä kertaa poikkeamme Valkeakoskelle Hakan minulle tuttuun pukukoppiin Tehtaan kentälle.

Pukukoppi on mystinen paikka, jonka tunnelmaa, linimentin ja hien sekamelskaa, jännityksestä pursuavaa huumoria ja pelkoa kaipaan yhtä paljon kuin itse peliä.

Pelipäivässä on heti aamusta oma tunnelmansa. Puolitoista tuntia ennen ottelua pelaajille minuutti on kuin tunti.

Pukukoppi on elämä pienoiskoossa. Tästä samasta kopista ovat lähteneet monet Hakan sukupolvet. Usein on voitettu, mutta on myös nielty katkeria tappion kalkkeja.

Pukukopissa kukin istuu omalla paikallaan, vitsit lentävät, ja huoltajat touhuavat. Päävalmentaja kertaa taktiikan ja luo porukkaan uskoa.

Viimein pukukopin ovi aukeaa, pelaajat asettuvat jonoon ja juoksevat katsojien eteen areenalle.

Pukukopin tapahtumat jäävät seinien sisäpuolelle. Hiki on paras konsultti myös ystävyydessä.

Kun tapellaan ensin hiekkalaatikolla, sitten kentillä ja rähistään keskenään, syntyy elinikäisiä ystävyyksiä. Se merkitsee sitä, että pelikaveria ei petetä.

Ei ihme, että joka päivä käydään ottelut läpi uudelleen.

Pääsin muutaman kerran edustamaan Suomea maaotteluun. A-maajoukkue valmistautui syyskuussa 1967 Paimion motellissa Turun urheilupuistossa pelattavaan EM-karsintasarjan otteluun Neuvostoliittoa vastaan.

Minut oli valittu hyökkääjäksi, mutta hieman ennen ottelua päävalmentaja Ola Laaksonen ilmoitti, että pelaan puolustajana. Timo Kautosen jalka ei kestänyt.

Minua pelotti. Pelkäsin, että en pärjäisi, sillä Eduard Malofejev oli yksi maailman parhaimmista laitahyökkääjistä. Rukoilin taivasta auttamaan, etten munaisi itseäni ja Suomea.

Ensimmäinen kosketus on ratkaiseva, oli kyse mistä tahansa elämässä. Kun Malofejev kipitti pallon kanssa hurjaa vauhtia minua kohti, latasin kaikki voimani taklaukseen. Jalassani oli sentään äitini venyttämät kengät.

Siihen ne pysähtyivät, pallo ja mies. Taivas auttoi.

Hävisimme ottelun 5–2, mutta kun kouraani painettiin Osuuspankin plaketti, se oli unelmieni täyttymys. Se oli myös peliurani lakipiste. Tämän jälkeen olin kentällä kuin kello, josta veto loppui hiljalleen.

Istuin paluumatkan lapsuuden ystäväni Esko Malmin auton etupenkillä. Ulkona satoi vettä. Avasin viiden jälkeen aamulla talomme oven. Äiti oli hereillä. Annoin hänelle pelikassin.

– Mie keitän kahvit ja teen voileivän, sanoi äiti.


Kommentit (2)

  • Nimetön

    Pukukoppi on melkein käsittelemätön aihe, koska harvalla kirjailijalla on omaa kokemusta asiasta. Aiheesta saisi vallan mainion näytelmän teatteriin.

  • Hannu Ranta

    Matti Pitko, 2 A-maaottelua. Hyvä niin(kin). Tekstistä päätellen pallo pysyy yhä hyvin jaloissa. Päällä pomputtelu sujuu myös.

Kirjoita kommentti

Perustele, kirjoita selkeästi, älä vähättele ihmisiä, ÄLÄ HUUDA. Pysy aiheessa ja muista käytöstavat. Kommentit luetaan ja tarvittaessa muokataan ennen julkaisua.

Meillä on nollatoleranssi alatyyliselle ilmaisulle, henkilöön käyvälle arvostelulle ja vihamielisyydelle. Emme julkaise kommentteja, joiden ainoa sisältö on negatiivinen mielipide vailla perusteluja. Jätämme julkaisematta myös ne kommentit, joissa ei lainkaan piitata oikeinkirjoituksesta kuten isoista alkukirjaimista tai välilyönneistä.

Kiitos etukäteen rakentavasta kommentistasi!

Pääaiheet