Nälkäkuolemia ja raipparangaistuksia – Näin suomalaiset kohtelivat sotavankeja Valkeakoskella

Suomessa oli talvella 75 vuotta sitten yli 55 000 neuvostoliittolaista sotavankia. Helmikuussa 1942 heistä kuoli joka päivä keskimäärin lähes sata, useimmat nälkään nääntyneinä. Yksi pahamaineisimmista sotavankileireistä sijaitsi Valken tehtaalla Valkeakoskella. Leirin virallinen arkisto on kadonnut, mutta sen ihmiskohtaloista on säilynyt arvokkaita tiedonrippeitä.

Nälkäkuolemia ja raipparangaistuksia – Näin suomalaiset kohtelivat sotavankeja Valkeakoskella

Valkeakosken sotavankileiristä säilyneet valokuvat ovat todennäköisesti leirin päällikön Karl Ernst Svenssonin ottamia. Svenssonin tytär antoi ne aikanaan valkeakoskelaiselle paikallishistorioitsija Aarre Salliselle, jonka kautta ne päätyivät UPM:n keskusarkistoon. Hoikat neuvostosotavangit on kuvattu Valken tehtaan lasivaraston lastaussillan katoksen päällä.

Olli KoikkalainenAamulehti

”Koko leiristä on sanottava, etteivät Valkeakosken tehtaat millään tavoin ole pyrkineet aikaansaamaan tyydyttäviä olosuhteita, mutta kylläkin käyttämään sotavankeja hyväkseen melkein ilmaisena työvoimana.”

Näin tylyyn arvioon päätyi armeijan päämajan toimistoupseeri, kapteeni Albert Hämäläinen käytyään tarkastusmatkalla Valkeakosken sotavankileirillä hieman ennen joulua 1941.

Hämäläinen tyrmistyi. Tarkastushetkellä paikalla olleista 278 neuvostoliittolaisesta sotavangista noin joka neljäs oli työkyvyttömänä, useita oli hiljattain kuollut ja heikoimpia oli lähetetty muille leireille ja sairaaloihin.

Erityisesti hän moitti vankien ala-arvoista majoitusta:

”Asuntona on puolivalmis tehdasrakennuksen ohutseinäinen sementtinen autovaja, jonka seinistä ja katosta lakkaamatta tihkuu vettä niin, että lattia ja makuulavitsat ovat aina märkiä. Vaikka Valkeakosken tehtaat tuottavat parhaasta päästä juuri paperia, sitä ei ole riittänyt vankien makuupusseiksi.”

”Toisena majoitushuoneena on ohutseinäinen lautaparakki, jossa mitä alkeellisin lämmityslaitos (tiilikivien varassa kumollaan oleva tyhjä öljytynnöri); kunnollisia polttopuita ei ole ollut, ainoastaan märkiä laudanpätkiä.”

”Tästä kurjasta majoituksesta tehdas ottaa viisi markkaa vuorokaudelta vankia kohden. Majoitusmaksua valtio on suorittanut tehdasyhtymälle jo toistasataatuhatta.”

UPM Keskusarkisto
Ruokailuhetki Valkeakosken sotavankileirin keittiön virkaa toimittaneen tönön edustalla. Leirin päällikön määräyksestä vangit valmistivat ruokansa itse, mikä saattoi olla yksi syy vankien nääntymiseen. Useilla muilla leireillä muonituksesta vastasivat lotat.

Ruokailuhetki Valkeakosken sotavankileirin keittiön virkaa toimittaneen tönön edustalla. Leirin päällikön määräyksestä vangit valmistivat ruokansa itse, mikä saattoi olla yksi syy vankien nääntymiseen. Useilla muilla leireillä muonituksesta vastasivat lotat.

Tammikuussa 1942 jo puolet leirin vangeista oli työkyvyttömänä huonon ravinnon, raskaan fyysisen työn, tautien, mielivaltaisten rangaistusten ja leirin surkeiden olosuhteiden takia. Leiri lakkautettiin.

Kaikkiaan Valkeakosken leirillä ehti olla sen kuuden toimintakuukauden aikana 371 sotavankia. Heistä 159:n tiedetään kuolleen suomalaisten käsiin ennen jatkosodan päättymistä syksyllä 1944. Yksin tammikuussa 1942 heistä menehtyi lähes 50.

Miten katastrofiin päädyttiin?

Työvoimaksi tehtaille

Kaikki sotatoimialueiden ulkopuoliset sotavankileirit oli määrä perustaa armeijan päämajan alaisen kotijoukkojen esikunnan vastuulle. Sen määräysvalta oli kuitenkin Valkeakoskella vain nimellinen, sillä kuten monessa muussakin asiassa Valkeakoskella, käytännössä ylintä päätösvaltaa myös leirillä käytti Yhtyneiden Paperitehtaiden (YP) johto.

Kun jatkosota syttyi kesäkuussa 1941, YP:n tytäryhtiöllä Valke Oy:llä jäi kesken lasi- ja luuliimatehtaan rakentaminen Valkeakoskelle nykyiselle Varsanhännän teollisuusalueelle.

Miesten lähdettyä rintamalle yhtiö tarvitsi työvoimaa sekä Valken työmaalle että Valkeakosken muille tehtailleen, jotka oli valjastettu tuottamaan sotatarvikkeita Suomelle ja paperia muun muassa natsi-Saksaan.

YP:n pyyntö saada sotavankeja töihin Valkeakoskelle toteutui nopeasti elokuussa 1941. Asiaa lienee jouduttanut puolustusministerinä toiminut YP:n pääomistaja, paperipatruuna Rudolf Walden.

UPM Keskusarkisto
Yhtyneiden paperitehtaiden lähettämä anomuskirje, joka johti Valkeakosken sotavankileirin perustamiseen kesällä 1941.

Yhtyneiden paperitehtaiden lähettämä anomuskirje, joka johti Valkeakosken sotavankileirin perustamiseen kesällä 1941.

200 vankia 150 neliön tiloissa

Vankeja tuli aluksi 200. Heidät majoitettiin Valken tehtaan kellariin valmisteilla olleeseen autotalliin, jonka pinta-ala oli runsaat 150 neliötä.

Pimeässä ja alati kosteutta tihkuneessa betonisalissa ei ollut käytännössä muuta kuin rautakamiina, pöytä, raakalaudasta tehtyjä 2–3-kerroksisia makuulavitsoja ilman peitteitä ja pehmusteita sekä radiokaiuttimet propagandaa varten.

Autotallin ulkopuolelle aidattiin piikkilangalla leirin piha-alue. Lisää majoitustilaa myöhemmin tulleille vangeille saatiin aitojen ulkopuolella sijainneesta rakennusmiesten lautaseinäisestä ruokailuparakista.

Miehistö majoittui tehtaan tiloihin ja lähistöllä olleeseen taloon.

Leirin päällikkönä toiminut 50-vuotias helsinkiläinen liikkeenharjoittaja, vänrikki Karl Svensson huomautti omien sanojensa mukaan leirin olosuhteiden epäkohdista kotijoukkojen esikunnalle heti Valkeakoskelle saavuttuaan.

Svenssonia enemmän painoi kuitenkin Valken toimitusjohtajan, diplomi-insinööri Toivo Ekholmin sana. Koska vankien majoitus oli hänen mielestään järjestetty asianmukaisesti, sotavankitarkastaja hyväksyi leirin asumiskelpoiseksi.

Valkeakoskelaiset työnantajat saivat käyttöönsä lähes ilmaista vankityövoimaa; vangeille oli maksettava vain kahden markan päivärahaa.

UPM Keskusarkisto
Kaavakuva Valkeakosken sotavankileiristä. Vankien surkeat majoitustilat sijaitsivat pääosin tehdasrakennuksen kellarin keskeneräisessä autotallissa. Ukrainalaisten vankien lautaparakki sijaitsi varsinaisen leirin ulkopuolella. Kuvaan on numeroitu: 1. Aidattu leirialue. 2. Leirin keittiö. 3. Leirin sauna. 4. Suutarin verstas. 5. Käymälät.

Kaavakuva Valkeakosken sotavankileiristä. Vankien surkeat majoitustilat sijaitsivat pääosin tehdasrakennuksen kellarin keskeneräisessä autotallissa. Ukrainalaisten vankien lautaparakki sijaitsi varsinaisen leirin ulkopuolella. Kuvaan on numeroitu: 1. Aidattu leirialue. 2. Leirin keittiö. 3. Leirin sauna. 4. Suutarin verstas. 5. Käymälät.

Lisäravintoa luunpalasista

Vangit, joista moni oli jo saapuessaan vain 50–60-kiloisia, määrättiin pääosin raskaaseen ruumiilliseen työhön. Työvuoroja oli myös sunnuntaisin ja öisin.

Selvästi eniten vankeja työskenteli Valken tehdastyömaalla muun muassa lapiohommissa ja raahaamassa raskaimmillaan satakiloisia kalkkisäkkejä. Monen työpiste oli myös leirin aitojen ulkopuolella, kuten Valkeakosken muilla tehtailla, viemäri- ja tietyömailla, uittosavotoilla, maatiloilla sekä ratatyömaalla.

Vankien yleiskunto pysyi aluksi tyydyttävänä, mutta viimeistään lokakuussa ilmassa alkoi olla katastrofin aineksia.

Sotavankien päivittäinen ruoka-annos oli vain runsaan 2 100 kalorin suuruinen. Se koostui muun muassa kuivasta leivästä, jauhoista, ryyneistä, perunoista sekä pienistä määristä maitoa, lihaa, margariinia, sokeria, mausteita ja teetä.

Raaka-aineina oli lupa hyödyntää kaikenlaisia jäte-eriä, jotka eivät kelvanneet suomalaisten ruokkimiseen. Niistä valmistettiin esimerkiksi helposti pilaantuvaa sotavankimakkaraa. Ruuan laittamisesta vankien oli huolehdittava itse.

UPM Keskusarkisto
Valkeakosken sotavankileiristä säästyneet valokuvat on todennäköisesti ottanut leirin päällikkö Karl Svensson. Hänen tyttärensä antoi ne aikanaan valkeakoskelaiselle paikallishistorioitsija Aarre Salliselle, jonka kautta ne päätyivät UPM:n keskusarkistoon. Kuvassa aseistettu vartija seuraa tarkasti montun laidalla, kun vangit tasaavat maata Valken tehtaan työmaalla.

Valkeakosken sotavankileiristä säästyneet valokuvat on todennäköisesti ottanut leirin päällikkö Karl Svensson. Hänen tyttärensä antoi ne aikanaan valkeakoskelaiselle paikallishistorioitsija Aarre Salliselle, jonka kautta ne päätyivät UPM:n keskusarkistoon. Kuvassa aseistettu vartija seuraa tarkasti montun laidalla, kun vangit tasaavat maata Valken tehtaan työmaalla.

Nälkä piinasi jatkuvasti vankeja ja ajoi heitä myös epätoivoisiin tekoihin. Eräänkin vangin tiedetään kuolleen hotkittuaan nälkäänsä suuren määrän suolaa.

Yleistä oli myös, että vangit poikkesivat polttopuiden hakureissullaan tehtaan luuvarastoon haalimaan lisuketta aterioilleen. Vankien kerrotaan esimerkiksi keittäneen lasiuunin lämmössä puolimädistä luista ja lantunkuorista jonkinlaista soppaa.

Luunhakureissu koitui myös 27-vuotiaan uzbekistanilaisen sotavangin Turdikul Isakovin kohtaloksi marraskuussa 1941. Vartiomies ampui Isakovia kiväärillä selkään, kun tämä oli kiellosta huolimatta palannut luuvarastolle heti sen jälkeen, kun vartija oli takavarikoinut hänen taskustaan luunpalat, jotka hän oli hetkeä aiemmin sieltä vienyt.

Vartiomies tuomittiin teosta sodan jälkeen neljän kuukauden vankeuteen.

”Köykäsiä kun enkelit”

Valtiovalta pyrki estämään siviilien ja sotavankien yhteydenpidon ja sääti sen jopa rangaistavaksi. Valkeakosken Sanomatkin valisti alkuvuodesta 1942, kuinka sotavangeille osoitettu aiheettoman hyvä kohtelu ja helläkätisyys ovat jopa rikoksia rintamajoukkoja vastaan.

Tästä huolimatta monella koskilaisella riitti myötätuntoa riutuville vangeille, jotka poikkesivat usein työmatkallaan kerjuulle taloihin ja ryytimaille, kun vartijoiden silmä vältti.

UPM Keskusarkisto
Valkeakosken sotavankileirin nuorin vanki oli 17-vuotias Aleksandr Senin, joka saapui leirille vain 48,5-kiloisena. Senin selvisi hengissä leirin ja koko jatkosodan vankeuskoettelumuksistaan, ja hänet luovutettiin takaisin Neuvostoliittoon sodan jälkeen marraskuussa 1944.

Valkeakosken sotavankileirin nuorin vanki oli 17-vuotias Aleksandr Senin, joka saapui leirille vain 48,5-kiloisena. Senin selvisi hengissä leirin ja koko jatkosodan vankeuskoettelumuksistaan, ja hänet luovutettiin takaisin Neuvostoliittoon sodan jälkeen marraskuussa 1944.

Valkeakosken sotavankileiriä tutkinut paikallishistorioitsija Aarre Sallinen on kerännyt monta tarinaa sotavankien ja koskilaisten salaisesta yhteydenpidosta.

Mirjam Patojoki on muistellut, että hänen äitinsä teki usein aamuisin eväät lasten lisäksi perheen ”nimikkovangille”. Perhe luotti vankiin jopa siinä määrin, että hänen annettiin käydä hakemassa eväspakettinsa omin päin talon avainta käyttäen.

Lyyli Tähtisen koti sijaitsi Kauppilanmäen rannassa, josta oli suora vesiyhteys sotavankileirille. Kerran kun järvessä oli vasta heikko jääpeite, leirin vartija saapui Tähtisen kotiin kyselemään sotavankia, joka oli jälkien perusteella astellut juuri sinne.

Vanki oli kyllä käynyt talossa, mutta Lyylin äiti kielsi asian. Tähän vartija totesi, että vain ryssä lähtee noin heikoille jäille, mihin emäntä ei voinut olla kuittaamatta:

”Mitäs ruokitte niitä siellä leirillä niin huonosti, että ne ovat köykäsiä kun enkelit. Heikko jäänriitekin niitä kantaa.”

”Ryssä on aina ryssä”

Toisen maailmansodan alkaessa Haagin ja Geneven kansainväliset sopimukset olivat takaamassa sotavankien asemaa ja inhimillistä kohtelua periaatteessa myös Suomessa.

Haagin sopimus oli astunut Suomessa voimaan jo 1920-luvulla, mutta jatkosodan alkaessa Suomi katsoi, ettei se ole sitova, koska Neuvostoliittokaan ei noudattanut sitä. Päämaja kuitenkin päätti, että Haagin tiettyjä määräyksiä, kuten vankien inhimillistä kohtelua, oli noudatettava.

Geneven sopimuksenkin Suomi oli allekirjoittanut, mutta ei ratifioinut, koska se oli osittain ristiriidassa Suomen rikoslain kanssa. Geneven sopimus kuitenkin sitoi moraalisesti, sillä Suomi oli luvannut kunnioittaa sitä.

Kansallisarkisto
Kesällä 1941 laaditussa sotavankileirien ohjesäännössä annettiin myös ohjeet vankien kohtelusta. Niiden noudattaminen oli hyvin vaihtelevaa.

Kesällä 1941 laaditussa sotavankileirien ohjesäännössä annettiin myös ohjeet vankien kohtelusta. Niiden noudattaminen oli hyvin vaihtelevaa.

Myös sotavankileirien ohjesäännön mukaan vankeja tuli kohdella asiallisesti ja oikeudenmukaisesti. Käytäntö oli kuitenkin varsin toinen, sillä vartijoille oli myös painotettava suomalaisten ylemmyyttä ”ryssiin” nähden.

Kuuluisaksi on tullut esimerkiksi IV armeijakunnan ohjeistus sotavankien kohtelusta marraskuulta 1941:

”1. Vankien kohtelun on oltava äärimmäisen ankaraa.”

”9. On muistettava, että ryssä on aina ryssä, ja kurin on oltava sen mukainen. Mikään lempeäkätisyys ei saa tulla kysymykseen, koska ryssä ei ole koskaan sellaiseen tottunut ja pitää sitä isännän heikkouden merkkinä.”

Myös johtajat pahoinpitelivät

Sotavankileirien vartiohenkilökunta koostui rintamakelpoisuutensa menettäneistä, sotaan kykenemättömistä ja sodassa vammautuneista B-miehistä. Moni koki työnsä nöyryyttäväksi.

Myös Valkeakosken leirin vartioston päällikkö, 36-vuotias vänrikki Juho Enäkoski, oli B-mies, jolle tehtävä ei ollut lainkaan mieluisa.

Toijalalainen Enäkoski oli haavoittunut päähän talvisodan Summan taistelussa. Omien sanojensa mukaan hän oli 70-prosenttisesti invalidi ja hänet komennettiin tehtävään sairaana suoraan sängystä mitään kysymättä.

Lääkärintodistuksen mukaan Enäkosken hermosto oli häiriintynyt eikä hän esimerkiksi ymmärtänyt piirrettyjä kuvia. Venäjää hän ei osannut sanaakaan.

Vartiosto syyllistyi vankien pahoinpitelyyn Valkeakoskella verrattain usein. Leirin päällystö joutui toistuvasti huomauttamaan miehistöä myös luvattomista poissaoloista ja ryypiskelystä.

Kansallisarkisto
Sotavankitoimisto ohjeisti maalaamaan sotavankien selkään ison V-kirjaimen valkoisella Tikkurilan

Sotavankitoimisto ohjeisti maalaamaan sotavankien selkään ison V-kirjaimen valkoisella Tikkurilan "vankivärillä", jotta karanneet vangit voisi tunnistaa. Lisäksi housujen sauman kohdalle tuli maalata 20 sentin pituiset raidat reiden keskikohdalle.

Pahoinpitelyihin osallistui leirin vartijoiden lisäksi tehtaiden esimiehiä. Osa joutui teoistaan tilille sodan jälkeen.

Esimerkiksi Valken johtaja Toivo Ekholm tuomittiin lopulta heinäkuussa 1946 korkeimmassa oikeudessa seitsemän kuukauden vankeuteen. Hänen todettiin pahoinpidelleen sotavankeja useita eri kertoja tehtaan työmaalla lyömällä heitä nyrkillä kasvoihin, potkimalla tai iskemällä kepakolla.

Myös Valken työnjohtaja ja Valkeakosken spriitehtaan johtaja tuomittiin sotavankien pahoinpitelystä sakkoihin kesällä 1946.

Enäkoskelle korkein oikeus puolestaan langetti kuuden kuukauden vankeustuomion syyskuussa 1946.

Huolestuttavaa laihtumista

Vankien tilannetta pahensi entisestään sateinen ja hyinen sää: talvi tuli Valkeakoskelle jo ennen lokakuun puoliväliä. Leirin olosuhteita tai vankien vaatetusta ei juuri parannettu talven tultuakaan.

Leirin lääkärinä Valkeakosken kunnanlääkärin ja tehtaan lääkärin toimiensa ohella työskennellyt Heikki Saarento kirjasi raporttiinsa vankien yleistilan heikentyneen lokakuussa jatkuvasti. Vankien paino oli pudonnut kuukaudessa keskimäärin neljä kiloa, ja ensimmäisiä kuolintapauksia alkoi ilmetä.

Kansallisarkisto
Ote Valkeakosken leirin sotavankien punnitustaulukosta, joka toimitettiin leiriltä kotijoukkojen esikuntaan lokakuussa 1941. Vangit laihtuivat ensimmäisen (3.9.1941) ja toisen punnituksen (6.10.1941) välisenä aikana keskimäärin useita kiloja, jotkut jopa yli kymmenen.

Ote Valkeakosken leirin sotavankien punnitustaulukosta, joka toimitettiin leiriltä kotijoukkojen esikuntaan lokakuussa 1941. Vangit laihtuivat ensimmäisen (3.9.1941) ja toisen punnituksen (6.10.1941) välisenä aikana keskimäärin useita kiloja, jotkut jopa yli kymmenen.

Huonokuntoisimpia vankeja jouduttiin siirtämään Valkeakoskelta myös sotavankisairaaloihin. Toisille sairaala oli pelastus, mutta osa vangeista kuoli jo matkalla sairaalaan, osa siellä muutamassa päivässä.

Marraskuun puolivälissä sairaita ja työkyvyttömiä vankeja oli jo viitisenkymmentä. Koska tehdasyhtymä vaati, että työvoimana täytyi olla koko ajan 200 vankia, heitä tuotiin leirille lisää sitä mukaa, kun heikoimmista ei ollut enää hyötyä.

Suurimmillaan vankimäärä oli marraskuun lopussa, 311.

Hautaan ilman pappia ja siunausta

Lääkäri Saarennon tehtävä alkoi käydä tukalaksi. Valkeakoskelainen Veikko Jahn on muistellut kuulleensa Saarennon tokaisevan vastaanotolla:

”Soittivat vankileiriltä. Siellä on taas joku vanki kuollut, ja minun pitää taas keksiä sillekin jokin kuolinsyy, vaikka hyvin tiedän, että nälkään ne siellä kuolee.”

Esimerkiksi leirillä kuolleen 29-vuotiaan Nikolai Poljakovin kuolinsyyksi Saarento kirjoitti heikkouden ja uupumuksen. Hänet oli punnittu kuukausi ennen kuolemaansa. Tuolloin paino oli 48,5 kiloa eli seitsemän kiloa vähemmän kuin leirille tullessa.

Muiden kuolintodistuksiin Saarento kirjasi menehtymisen syyksi muun muassa sydänlihaksen tauti tai suolistosairaus.

Päämajan ohjeiden mukaan sotavangit tuli haudata kuolinpaikkakunnalle huomiota herättämättä ja ensisijaisesti joukkohautoihin. Mitään hautajaismenoja ei tullut suorittaa, ei kutsua paikalle pappia eikä siunata ruumista.

Myös Valkeakoskella toimittiin pääasiassa ohjeiden mukaan. Vangit tosin haudattiin luterilaiselle hautausmaalle ja ainakin toisinaan hautajaisiin sai osallistua myös vankeja.

Leirin lakkauttamisen jälkeen Valkeakoskella kuolleiden vankien hautapaikat oli määrä hävittää. Haudankaivaja August Järvinen tekikin työtä käskettyä ja tasoitti hautapaikan. Hän kuitenkin upotti sen kulmiin rautatapit, joiden ansiosta paikka tiedetään nykyäänkin ja sitä koristaa muistomerkki.

Alpo Eerola
Toisin kuin monella muulla paikkakunnalla, Valkeakoskella kuolleiden neuvostosotavankien muistomerkki on luterilaisella hautausmaalla, jossa heidän joukkohautansa sijaitsi.

Toisin kuin monella muulla paikkakunnalla, Valkeakoskella kuolleiden neuvostosotavankien muistomerkki on luterilaisella hautausmaalla, jossa heidän joukkohautansa sijaitsi.

Raipparangaistus käyttöön

Vankien epätoivon kasvaessa myös kurittomuus lisääntyi. Vartiosto yritti kitkeä sitä koventamalla rangaistuksia, mutta pelote ei enää toiminut, kun vangit taistelivat kynsin hampain elämästään.

Luvattomista ruuanhakureissuista seurasi usein arestia. Kovimmillaan se merkitsi telkeämistä pimeään huoneeseen jopa kahdeksaksi vuorokaudeksi ja toisinaan muona-annoksen vähentämistä.

Vuorokaudeksi kovennettuun arestiin tuomittiin esimerkiksi sotavangit Sergei Aleksejev ja Zarah Ahalasvili : ensin mainittu oli vohkinut kaksi säilykepurkkia ja toinen leipää.

Loppuvuodesta 1941 Valkeakosken leirin vartiosto otti käyttöön myös hyvin kyseenalaisen raipparangaistuksen, joka oli vastoin sekä Geneven että Haagin sotavankisopimuksia. Suomen armeija kuitenkin katsoi, että sotavangin saattoi tuomita korkeintaan 25 raipaniskuun.

Valkeakoskella raipparangaistuksia jaettiin ainakin viidelle vangille. Leirin tulkkina toimineen Igor Karpinskij’n mukaan ne pantiin toimeen toisena majoitustilana toimineessa raakalautaparakissa. Saksalaisen mallin mukaan piiskaajiksi määrättiin muita vankeja.

UPM Keskusarkisto
Osa Valkeakosken sotavangeista majoitettiin tähän lautaparakkiin, joka oli alun perin tehty tehtaan rakennusmiesten ruokailutiloiksi. Parakissa pantiin täytäntöön myös vankien raipparangaistukset.

Osa Valkeakosken sotavangeista majoitettiin tähän lautaparakkiin, joka oli alun perin tehty tehtaan rakennusmiesten ruokailutiloiksi. Parakissa pantiin täytäntöön myös vankien raipparangaistukset.

Kohtalokas lämmittelyreissu

Yksi raipaniskuihin tuomituista sotavangeista oli Azovista Mustanmeren rannalta kotoisin ollut Timofei Semtshenko.

33-vuotias Semtshenko oli ollut toisen sotavangin kanssa syksyllä 1941 maataloustöissä Sääksmäen Vallossa sijainneella Puntilan tilalla. Tilan emännän Aino Puntilan mukaan kaksikko hoiti työnsä hyvin, ruuasta ei ollut koskaan pulaa ja heitä kohdeltiin samoin kuin muutakin työvoimaa.

Talvella Semtshenko palasi salaa tilalle erään toisen sotavangin kanssa pyytämään ruokaa, jota emäntä heille kiireen vilkkaa tarjosikin. Myöhemmin tilan isäntä Hugo katsoi parhaaksi ilmoittaa karkureista leirille, mutta pyysi kaksikolle lievää rangaistusta, sillä he olivat karanneet nälän vuoksi.

Toisin kävi: Semtshenko tuomittiin neljäksi päiväksi arestiin ja 20 pariin raipaniskuja. Kenties maatilalla syksyllä vietetty aika oli pitänyt hänet keskimääräistä paremmassa kunnossa, ja hän selvisi raipaniskuista ja lopulta kaikista muistakin koettelemuksistaan sotavankeudessa.

Yhtä onnekas ei ollut toinen samoihin aikoihin ilmeisesti raipparangaistuksen saaneista vangeista, 25-vuotias Mihail Dugin.

Aluksi Duginin ilmoitettiin karanneen leiristä jouluaaton vastaisena yönä. Pian kävi kuitenkin ilmi, että hän oli hirttäytynyt, erään tiedon mukaan säärystinnauhoihinsa omalla makuulavitsallaan.

22-vuotiaan azerbaidžanilaisen Musa Jusupovin maallinen vaellus puolestaan päättyi noin viikko ennen joulua kuolintodistuksen mukaan äkilliseen myrkytykseen.

Kuulustelupöytäkirjasta selviää, että Jusupov oli karannut edellisenä iltana kahden muun vangin kanssa työryhmästään lämmittelemään Valken tehtaan tiloihin: yksi savupiipun sisään, yksi konehuoneeseen ja Jusupov lasiuunin päälle.

Jusupov oli todennäköisesti nukahtanut uunin lämmössä, pudonnut viereiseen kaasukanavien tarkastuskammioon ja saanut siellä häkämyrkytyksen.

Kansallisarkisto
Virallisissa asiakirjoissa sotavangeista käytettiin usein nimen sijaan vain vankikoodia. Valkeakosken leirin vankien kuolemista raportoitiin tähän tyyliin loppuvuodesta 1941.

Virallisissa asiakirjoissa sotavangeista käytettiin usein nimen sijaan vain vankikoodia. Valkeakosken leirin vankien kuolemista raportoitiin tähän tyyliin loppuvuodesta 1941.

Jouluinen jäämarssi

Jouluna 1941 Valkeakosken sotavankileirin olot kävivät lähes sietämättömiksi.

Tilanne konkretisoitui niin sanottuun jäämarssiin, kidutukseen verrattavissa olevaan vankien simputukseen. Vartioston päällikkö Enäkoski joutui sodan jälkeen vastaamaan siitä oikeudessa.

Leirin päällikön Svenssonin lähdettyä jouluaattona lomalle Enäkoski otti komennon leirillä. Omien sanojensa mukaan hän halusi toisaalta pelotella ja reipastaa vankeja, toisaalta palauttaa kurin ja järjestyksen leirille.

Niinpä tapaninpäivän tai joulukuun 27. päivän iltana, kun vangit olivat jo levolla, Enäkoski antoi komentaa kaikki ulos paririviin ja marssitti heidät viereisen järven jäälle. Leirin tulkin mukaan Enäkoski ilmoitti omituinen ilme silmissään haluavansa nähdä verta. Ainakin osa vartijoista oli humalassa.

Valkeakoskella oli satanut lunta lähes tauotta jo kolmisen viikkoa ja pakkasta oli yli 20 astetta. Jäällä lunta oli kertojasta riippuen joko polviin tai vyötäröön asti. Monella vangilla oli yllään vain ohuet kesävaatteet, eikä leirin vartijana toimineen Pentti Onnelan mukaan toisilla ollut jalkojensa suojina muuta kuin paperia.

Pimeällä jäällä vangit määrättiin halkaisijaltaan 50–60 metrin mittaiseen rinkiin, jonka keskelle asettuivat Enäkoski ja tulkki ja laidoille parikymmentä vartijaa. Enäkoski määräsi kolonnan marssimaan kehässä vuoroin juosten, vuoroin kävellen. Samalla vartijat hakkasivat vöillään ja kiväärinperillä etenkin niitä vankeja, jotka lyyhistyivät hankeen.

Silminnäkijät ovat muistelleet jäämarssin jatkuneen tunnin tai puolitoista, kunnes vangit komennettiin palaamaan leirille. Osa rääkistä uupuneista jouduttiin raahaamaan jaloistaan takaisin.

Koska kolonna palasi Enäkosken mielestä liian hitaasti, hän passitti vangit takaisin jäälle ja marssi alkoi uudestaan. Sen jälkeen kaikki pystyssä pysyneet komennettiin vielä seisomaan tunniksi asentoon leirin pihalle.

Jäämarssiin pakotetut sotavangit Stepan Ivanov ja Pavel Filinkovitsh ovat kertoneet, että seuraavana päivänä vangit määrättiin vielä jäälle peittämään veritahrat ja muut marssin jäljet.

Marssi vaati raskaan veron: ennen joulua leirin 276 vangista 67 oli työkyvyttömiä, mutta joulun jälkeen töihin kykenemättömiä oli jo 114.

Svenssonin palattua joulun vietosta Enäkoski siirrettiin pois leiriltä.

Kansallisarkisto
Raskaan työn lisäksi sotavankien oli otettava myös Valkeakosken leirillä vastaan suomalaista sotapropagandaa radiolähetysten, kirjallisuuden ja esitelmien muodossa.

Raskaan työn lisäksi sotavankien oli otettava myös Valkeakosken leirillä vastaan suomalaista sotapropagandaa radiolähetysten, kirjallisuuden ja esitelmien muodossa.

Mitä arkistolle tapahtui?

Valkeakosken leirin virallinen lakkautuskäsky annettiin 17. tammikuuta 1942. Se pohjautui kapteeni Albert Hämäläisen joulukuisella tarkastuksellaan huomioimiin epäkohtiin.

Koska tehdasyhtymä ei ollut toteuttanut Hämäläisen ehdottamia parannuksia, sekä leirin päällikkö Svensson että lääkäri Saarento päätyivät esittämään lakkauttamista.

Päätösvalta oli kuitenkin Valken johtaja Ekholmilla. Myös hän myöntyi lakkauttamiseen, mutta ei vankien terveyden vuoksi, vaan siksi, ettei vankityövoimaa hänen mielestään enää tarvittu, koska tehdastyömaa oli saatu niin hyvälle mallille.

Valtaosa Valkeakosken vangeista siirrettiin tammikuussa järjestelyleirille Nastolaan ja osa Tampereen Ratinan leirille. Moni päätyi pian Kokkolan sotavankisairaalaan. Henkilökunnan uusi osoite oli pääasiassa Oriveden sotavankileiri.

Kansallisarkisto
Armeijan päämajan toimistoupseerin, kapteeni Albert Hämäläisen havaitsemat räikeät laiminlyönnit Valkeakosken sotavankileirillä joulukuussa 1941 johtivat lopulta leirin lakkauttamiseen noin kuukautta myöhemmin.

Armeijan päämajan toimistoupseerin, kapteeni Albert Hämäläisen havaitsemat räikeät laiminlyönnit Valkeakosken sotavankileirillä joulukuussa 1941 johtivat lopulta leirin lakkauttamiseen noin kuukautta myöhemmin.

Leiriltä säästyneisiin asiakirjoihin on jäänyt myös maininta, että leirin arkisto vietiin Nastolaan. Arkisto on kuitenkin kadonnut tai kenties tuhottu tietoisesti, kuten joillekin jatkosodan arkaluontoisille papereille tiedetään tehdyn.

Valkeakosken leirin kaksi viimeistä asukasta olivat päällikkö Svensson, joka siirtyi helmikuussa Viipurin sotavankileirille, ja 23-vuotias ukrainalainen sotavanki Pavel Omeljuk.

Myös Omeljuk piti siirtää Nastolaan, josta hänet oli tuotu Valkeakoskelle vain muutama päivä ennen leirin lakkautuspäätöstä. Siirto jäi tekemättä ilmeisesti terveydellisistä syistä; hän oli ollut jo marraskuussa sairaalahoidossa jalkojen paleltumisen vuoksi.

Omeljuk kuoli lopulta 3. helmikuuta Valkeakoskella.

Lähteet: Kansallisarkistossa ja UPM:n keskusarkistossa olevien alkuperäislähteiden lisäksi artikkeliin on käytetty seuraavaa kirjallisuutta: Danielsbacka Mirkka: Sotavankikohtalot. Neuvostosotavangit Suomessa 1941–1944. (Tammi, 2016); Sallinen Aarre: Sotavankileiri numero 11 Valkeakoskella 1941–1942. (Suomen ja Venäjän kansojen ystävyysseuran Valkeakosken osasto, 1993).

Jatkosodan sotavanki- ja siviilileirit

Nykytutkimuksen mukaan jatkosodan (1941–44) aikana Suomessa oli vähintään 67 000 puna-armeijan sotavankia. Suurimmillaan määrä oli talvella 1941–42, yli 55 000.

Sotavankeja pidettiin kahdessa järjestelyleireissä, noin 30 varsinaisessa leirissä alaleireineen ja viidessä sotavankisairaalassa.

Sotavankiasioiden ylin käskyvalta oli koko sodan ajan päämajalla. Kotialueen sotavangit olivat käytännössä päämajan alaisen kotijoukkojen esikunnan ja sen sotavankitoimiston vastuulla. Paikallistasolla leirien toteutus oli usein suojeluskunnilla.

Rekisteröidyistä jatkosodan sotavangeista menehtyi suomalaisten käsiin varmuudella hieman yli 19 000. Arvioiden mukaan lisäksi kuoli noin 3 000 rekisteröimätöntä sotavankia. Eniten kuolleita kirjattiin helmikuussa 1942, noin 2 700.

Suomalaisten sotavankileirien kaikkien vankien kuolleisuusprosentti oli 31. Keskimääräistä selvästi paremmin kohdeltiin sotavankeja, jotka rekisteröitiin kansallisuudeltaan lähialueiden suomensukuisiksi; heistä menehtyi vain viisi prosenttia.

Sotavankien yleisin kuolinsyy oli aliravitsemus tai siitä aiheutunut sairaus. Se oli usein seurausta raskaisiin töihin nähden liian pienistä ruoka-annoksista.

Ahtaat ja epähygieniset majoitusolot olivat otollista maaperää myös infektiotaudeille. Ne olivat kohtalokkaita aliravituille ja huonosti vaatetetuille sotavangeille etenkin poikkeuksellisen kylmänä talvena 1941–42.

Sotilaiden vangitsemisten lisäksi suomalaiset sulkivat Itä-Karjalasta valtaamiensa alueiden siviiliväestöä keskitysleireihin ”kansallisten pyrkimysten” eli alueiden suomalaistamisen vuoksi. Leireillä oli noin 25 000 siviilivankia, joista kuoli lähes 4 300 eli 17 prosenttia, suurin osa nälkään.

Katastrofi oli estettävissä

Olli Koikkalainen

Valkeakosken sotavankileirin karut kohtalot kertovat Suomen sotilasjohdon asenteista jatkosodan hyökkäysvaiheessa. Sokea usko nopeaan voittoon ja sen kautta syntyvän Suur-Suomen autuuteen johtivat harkitsemattomiin ratkaisuihin ja välinpitämättömyyteen ihmishengistä.

Suomi ei suunnitellut sotavankien näännyttämistä tai tuhoamista, mutta nykytutkimuksen mukaan talven 1941–42 katastrofi olisi pystytty monilta osin välttämään, jos niin olisi haluttu.

On totta, että suomalaisten haltuun jäi huomattavasti enemmän sotavankeja kuin ennen sotaa oli arvioitu. Sodan myös uskottiin päättyvän jo ennen talvea. Kun asiat eivät menneet suunnitelmien mukaan ja talvesta tuli poikkeuksellisen kylmä, sotavangit jäivät tukalaan asemaan tupaten täysillä ja kesäoloihin varustetuilla leireillä.

Talvella 1941–42 Suomessa oli myös elintarvikepula ja suomalaistenkin ruoka-annoksia säännösteltiin. Sotavankien nälkäkuolemia ei voi kuitenkaan selittää elintarvikepulalla, sillä siinä tapauksessa myös suomalaisten olisi pitänyt kuolla vastaavasti nälkään. Näin ei käynyt kuin lähinnä mielisairaalapotilaille, joskin heidänkin kuolleisuutensa oli vain kolmasosa siitä mitä sotavankien.

Sotavankien päivittäiset ruoka-annokset pidettiin yksinkertaisesti liian pieninä. Katastrofitalvena 1941–42 ne sisälsivät keskimäärin 1 500–2 300 kaloria, kun suomalaisilla rintamamiehillä, siviileillä ja siviilivangeillakin päiväannoksissa oli aina vähintään 3 000 kaloria, usein huomattavasti enemmänkin.

Sotavangeista vastanneilla tahoilla oli runsaasti tietoa leirien heikoista olosuhteista jo ennen talvea. Niin ikään vankien liian vähäisen ravinnon seuraukset tiedostettiin kotijoukkojen esikunnassa todistettavasti viimeistään syksyllä 1941.

Kansallisarkisto
Viimeistään alkuvuodesta 1942 suomalaisten oli tunnustettava, että sotavankien suureen kuolleisuuteen vaikutti keskeisesti vankien liian niukka ravinto. Sotavankien tarkastajan M.H.A. Spåre listasi keväällä 1942 havaintojaan leirien muonituksen epäonnistumisesta.

Viimeistään alkuvuodesta 1942 suomalaisten oli tunnustettava, että sotavankien suureen kuolleisuuteen vaikutti keskeisesti vankien liian niukka ravinto. Sotavankien tarkastajan M.H.A. Spåre listasi keväällä 1942 havaintojaan leirien muonituksen epäonnistumisesta.

Korjaaviin toimiin ryhdyttiin kunnolla kuitenkin vasta seuraavana vuonna, kun eräiden leirien pilkkukuume-epidemian pelättiin tarttuvan suomalaisiin. Vaikutusta oli epäilemättä myös ruotsalais- ja tanskalaislehtiin päätyneillä kirjoituksilla Suomen vankileirien karuista oloista.

Suomen sotilasjohdon on katsottu vitkastelleen parannustoimien aloittamista ennen kaikkea siksi, että sotavankien ”liian inhimillisen” kohtelun pelättiin vaikuttavan kielteisesti kansan mielialaan, jota pitkittynyt sota oli alkanut nakertaa. Seuraukset olivat kaameat.

Valkeakosken leirin katastrofin syynä oli lisäksi se, että vastuu leiristä oli poikkeuksellisesti tehdasyhtymällä. Kun viimeinen sana oli patruuna Rudolf Waldenilla, kovasta ja itsevaltaisesta johtamisestaan tunnetulla antikommunistilla, ulkopuolisten huomautukset epäkohdista oli helppo sivuuttaa.

Paljon siitä, millainen Suomesta oli kehittymässä jatkosodan hyökkäysvaiheessa, kertoo myös vertailu toisen maailmansodan muihin sotavankileireihin: Suomessa vankeja kuoli lähes samaa tahtia kuin totalitaaristen Saksan, Neuvostoliiton ja Japanin leireillä. Demokraattisten länsiliittoutuneiden leireillä kuolleisuusluvut olivat vain murto-osan näistä.

Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja, FM (pääaine historia).

Paljaaksi ajetut päät ja tummat roikkuvat vaatteet

Olli Koikkalainen Aamulehti Valkeakosken sotavankileiristä on säilynyt kuvaus myös kaunokirjallisuudessa. Leirin päällikön Karl Svenssonin tytär Singa ”Sindra” Sandelin Benkö kuvaa omaelämäkerrallisessa romaanissaan Gäst i eget hem (1982) vierailuaan Valkeakoskella todennäköisesti aivan loppuvuonna 1941, jolloin hän oli alle 10-vuotias.

”Isä on vastassa minua Valkeakosken asemalla. Me kävelemme käsi kädessä vankileirille päin, ja kun lähestymme sitä, pelkään, mitä tulen näkemään. Miltä venäläiset näyttävät? Ovatko he kaikki vihamielisiä?

Pysähdymme ja katselemme vankeja. Korkeiden verkkoaitojen sisäpuolella kävelevät ympäriinsä miehet, joilla on paljaaksi ajetut päät ja tummat roikkuvat vaatteet.

He pysähtyvät, kun näkevät meidät. Osa heistä tulee aidalle ja alkaa puhua innokkaasti. He osoittavat minua ja isää ja nauravat.

He huitovat käsillään ja silittävät pyöreillä eleillä kuin silittäisivät minun poskiani. He kysyvät jotain isältä ja hän vastaa Sindra. Ja yhtäkkiä he kaikki sanovat nimeni kuin maistelisivat sitä: ’Sindra, Sindra.’ [--]

Tunnen itseni vaivautuneeksi ja haluan mennä pois, enhän tiedä, mitä he sanovat, mutta isä pyytää minua odottamaan rauhallisesti.

Eräs miehistä on juossut parakkiin ja tulee kömpelösti juosten takaisin, ja hänellä on puinen punaruskea kynäkotelo. Sen sivut ja yläpuolen hän on hienosti koristellut pienillä oljenpalasilla, ne loistavat kullankeltaisina ja kauniina tummanruskeaa pitsiä vasten.

’Kiitä kauniisti siitä’, sanoo isä, ’hän on tehnyt monta tuntia työtä sen kanssa, ja jos hän olisi myynyt sen, hän olisi saanut vähän tupakkarahaa. Nyt saat sen häneltä lahjaksi. Hän sanoo sinun muistuttavan Venäjällä olevaa Ludmila-tytärtään.’

Otan kynäkotelon, jonka vanki ojentaa verkon reiästä, ja niiaan. Vanki nauraa, hymyilee ja liikuttelee huuliaan ja hänelle nousevat kyyneleet silmiin. En uskalla enää katsoa häntä, vaan avaan kynäkotelon ja näen, että sisällä on monta lokeroa ja että kansi liikkuu edestakaisin helposti. Miten hieno kynäkotelo.”

(Suomennos Christina Anttila)


Lue myös nämä


Kommentit (75)

  • Muisto 40-50 luvun tienoilta

    Olin alakoululainen. Kotini ohi kulki usein nainen surullinen ilme kasvoillaan. Kerran hän pysähtyi kohdalleni ja sanoi odottavansa miestään kotiin Venäjältä sotavankeudesta. Niihin aikoihin muutamat yllättäen palasivatkin. Sattui, että vaimo oli mennyt uudelleen naimisiin… Mutta tämän naisen mies ei palannut koskaan. Suomessa moititaan sotavankien kohtelua, mutta mitä se olikaan Siperiassa….

  • Siperia

    ”Stalinin kanava
    Kertokaa mittavasta projektista, Stalinin kanava.”
    Stalinin kanvalla kuoltiin lavantautiin ja Panaman kanavalla kuoltiin malariaan.”
    ________________________________________________________________________________________________

    Kyllä siellä Frenckellin johdolla vangit näännytettiin ja kuolivat uupumukseen ja nälkään…
    Tietenkin tautejakin tuli, mutta Stalin sai kanavansa valmiiksi.
    Jos suomalaiset eivät olisi taistelleet torjuntavoittoa Neuvostoliitosta, niin sinunkin sukusi olisi tällä hetkellä jossakin Uralin takana ja ei puhettakaan mistään netissä kirjoittelusta.
    Eiköhän istuttaisi kyykyssä nuotiolla lämmittelemässä ja mahorkkaa polttaen vodkupullon ollessa lisälämmikkeenä.
    Tämä on karvas totuus !

Kirjoita kommentti

Perustele, kirjoita selkeästi, älä vähättele ihmisiä, ÄLÄ HUUDA. Pysy aiheessa ja muista käytöstavat. Kommentit luetaan ja tarvittaessa muokataan ennen julkaisua.

Meillä on nollatoleranssi alatyyliselle ilmaisulle, henkilöön käyvälle arvostelulle ja vihamielisyydelle. Emme julkaise kommentteja, joiden ainoa sisältö on negatiivinen mielipide vailla perusteluja. Jätämme julkaisematta myös ne kommentit, joissa ei lainkaan piitata oikeinkirjoituksesta kuten isoista alkukirjaimista tai välilyönneistä.

Kiitos etukäteen rakentavasta kommentistasi!

Pääaiheet