Terapiakoira Carlos

26.03. - 13:11 (Luotu: 13:11) - Kommentit: 1

Eeva-Liisa Kiviniemi

No mutta, sehän on mopsi!

Elimäen surullisen rottweiler-tapauksen jälkeen on aika palauttaa mieliin, miksi koira sopii lapsiperheisiin - kaikkien muidenkin perheiden ohella. Tiedän, olen kommentoinnissani auttamattomasti myöhässä, mutta se on meidän perheessä nykyään kroonista. Nykyisin olen onnellinen, jos saan luettua lehden kerran viikossa. Ruokalistankin selaaminen tekee tiukkaa. Sikäli kun koskaan enää ravintolaan asti pääsisi.

Mutta niin. Ne koirat.

Jos joku ei vielä arvannut niin kyllä, meillä on koira. Meillä on koira nimeltä Carlos, joka nukkuu sängyssä (tuntiessaan olonsa turvattomaksi se hiipii salaa kainaloon), rakastaa mustia labradorinnoutajia (ihan sama onko uros vai narttu) ja joka stressasi itselleen ihottuman ja syylän, kun voin kuukausitolkulla huonosti vauva numero kakkosen alkuraskauden aikana. Meidän koira rakastaa ihan kaikkia vauvoista vaareihin (naapuripöpelikön puistokemisteille se tosin murisee), ja iloitsee roskapussinvientimatkalta tullutta samalla riemulla kuin jos roskikset olisivat sijainneet toisella galaksilla.

Joskus vähän väsyneenä ja herkällä tuulella tuntuu, että joku on varta vasten lähettänyt Carloksen meille tuomaan iloa, lämpöä ja rakkautta niinä hetkinä, kun niitä on eniten tarvinnut.

Carlos saapui meille puoliksi vahingossa kaksi kuukautta ennen esikoisen syntymää. Koiran avulla tutustuin uuden naapuruston jokaiseen koiranomistajaan ennätyslyhyessä ajassa. Vieläkään en tiedä yhdenkään ihmisen nimeä - koirat tunnen erinomaisesti syntymäpäiviä, horoskooppimerkkejä ja sairashistoriaa myöten.

Kun synnytyksen jälkeen esikoinen diagnosoitiin yllättäen kehitysvammaiseksi, Carlos tuli hätiin. Viisikuukautisen koiranpennun riemulla se repi meidät joka päivä lenkille, sai nauramaan hassuille tempauksilleen, kömpi syliin ja lipaisi kyyneleet poskelta kun maailma tuntui hiukan liian pahalta paikalta.

Alkujärkytyksestä selvittiin, ja koirasta ja esikoisesta on kasvanut nahisteleva veljespari, joka leikkii samoilla leluilla (olivat ne sitten luita, palloja tai kirjoja) ja änkeää yhtä aikaa syliin. Esikoinen on saanut koiralta motivaation liikkua - tai ainakin näin olemme päätelleet lapsen tavasta kontata ympäri asuntoa pallo tai sukka suussa. Pienemmän lapsen olemassaolon koira noteraa vasta liimautumalla sen nilkkoihin vauvan simahdettua sohvannurkkaan.

Eikä terapiakoirankaan rooli ole jäänyt. Carlos on sokeutuneen ja liikuntakyvyttömän läheisemme rakkaimpia ystäviä. Kun maailma supistuu ja ärsykkeet vähenevät, koiran pehmeä turkki ja lämmin olemus riittävät.

Joskus tuntuu, että ihan kuin koira tietäisi, koska sitä eniten tarvitaan.

Taitaa se tietää.