Pesänrakennusta

21.11. - 10:31 (Luotu: 10:31)

Eeva-Liisa Kiviniemi

Kultaa ja kimallusta.

Raskaana ollessa (ja humalassa) ihmisen alkukantaisimmat vietit ovat vahvimmillaan. Hormonit jylläävät, järkiparka jää alakynteen. Itkettää, kiukuttaa, raivostuttaa, liikututtaa. Ja viimeistään kahdeksannella kuulla se alkaa: vimmattu pesänrakennus.

Mies on joutunut kestämään viikkotolkulla jokalauantaista mentäskötänäänikeaan-ruikutusta. Mies muistuttaa hoitotuen pienuudesta, minä vetoan milloin mihinkin (äiti tarvitsee valokuvakehyksiä, joululahjapaperia pitäisi ostaa, mennään vain katselemaan/lounaalle/ajetaan edes ohi). Ei sillä, että meille mitään tarvittaisiin. Sohvanpäälliset on juuri uusittu, esikoisen syöttötuolin pehmuste uusittu (paskartelin sen ihan itse ilman ompelukonetta ja näytin viikon villikissan hyökkäyksen alle jääneeltä), vaatehuone uudelleenorganisoitu, dvd:t ja kirjat aakkosjärjestyksessä genreittäin. Tässä on kysymys elämää suuremmista kysymyksistä. Esihistoriallinen nainen minussa tahtoo uudet verhot luolaansa. Moderni mies vieressä ei ymmärrä. Moderni mies näkee tekokyynelten läpi. Vanhojen verhojen on kelvattava.

Pesänrakennuskriisi sai uudet mittasuhteet viime viikolla. Erehdyin käymään Helsingin Stockmannin jouluosastolla. Ruumis palasi kotiin, mieli ei. Glitterillä ja lasitimanteilla höystetyt joulukoristeet eivät ole koskaan näyttäneet yhtä ihanilta. Ne eivät ole oikeastaan koskaan aiemmin näyttäneet ihanilta, vaan olen pitänyt koko jouluhössötystä ylikaupallisena kamaluutena, joka johtaa maailman tukehtumiseen saastaan ja kunnollisten arvojen rapautumiseen. Nyt olisin voinut hipelöidä joulutilpehööriä tuntitolkulla. Kotona oli pakko kaivaa ne muutamat vanhat ja rapistuneet joulukoristeet kaapin pohjalta ja asetella niitä ainakin tunti eri suuntiin kunnes luolanainen sisälläni oli tyytyväinen. Mies katseli sohvalta ja puisteli hiljaa päätään.

Onneksi on hormonit, mitä syyttää.