Ongelmien mittasuhteista

23.04. - 09:45 (Luotu: 09:45) - Kommentit: 3

Eeva-Liisa Kiviniemi

Ihmisrodun säilyminen on ollut minulle aina suuri mysteeri. Miten ihmeessä luolanainen selvisi ilman sairauslomia, einesruokaa, lämmintä suihkua tai epiduraalia? Miten keskiajalla kukaan eli päivääkään yli kolmikuiseksi ilman sittereitä, kantoliinoja ja äidinmaidonvastikkeita, saati sitten antibiootteja tai särkylääkkeitä?

Ihmettelen suunnattomasti, miten järjettömän kokoisella kallolla varustetut äitiään loputtomiin tarvitsevat jälkeläiset ovat onnistuneet pysymään hengissä ja täyttämään maapallon. Kovin helppoa se ei varmasti olekaan ollut. Jokainen synnyttänyt nainen tietää, että tässä on kyse elämästä ja kuolemasta. Kahden ihmisen elämästä ja kuolemasta.

Mietin usein, kuinka moni ystävistäni tai heidän vauvoistaan olisi selvinnyt synnytyksestä saati lapsen ensimmäisestä elinvuodesta hengissä ilman modernin lääketieteen saavutuksia.

Yhden vauva juuttui synnytyskanavaan ja jouduttiin leikkaamaan ulos kiireellisesti. Toisen vauva syntyi puolikiloisena keskosena. Kolmas äiti kärsi pitkällisestä kohtutulehduksesta, josta selvittyään koko perhe sairasti noro-viruksen. Neljännen vauva nappasi viisiviikkoisena rs-viruksen ja virui viikon sairaalassa. Viides... noh, ymmärrätte kyllä. Aika harva on selvinnyt ilman yhtäkään ongelmaa.

Luolanaisen aikoihin verrattuna meillä pyyhkii siis verraten hyvin. Remonttibudjetin paukkuminen, paisuva pyykkivuori, vyötärölle juuttuneet vatsamakkarat, kiljuva kakara ja unen puute tuntuvat naurettavan pieniltä ongelmilta verrattuna siihen, mitä naiset ennen meitä ovat joutuneet kokemaan.

Tällaisia minä siis mietin, kun vauva valvottaa ja tuntuu, että elämä kahden pienen lapsen kanssa tuntuu, noh, haasteelliselta. Kun omien ongelmien mittasuhteet ovat taas järjestyksessä, on helppo kuukahtaa uupuneena oman tuhisevan käärön viereen ja nuuskuttaa pienen maidolle tuoksuvaa poskea.

Ei meillä ole mitään hätää.