Ensimmäisen lapsen autuus

14.11. - 16:24 (Luotu: 12.11. - 22:39)

Eeva-Liisa Kiviniemi

Ihmeellinen esikoinen. Maailma sen jälkeen, kun kaikki oli muuttunut.

Kaksi vuotta sitten serkkuni, juuri kolmannen lapsensa synnyttänyt, katsoi kasvavaa mahaani kateellisena ja huokaisi: "Ei ole mitään samanlaista kuin ensimmäisen lapsen odotus, ensimmäisen lapsen syntymä".

En ymmärtänyt lainkaan, mistä hän puhui. Lähinnä olin hieman närkästynyt kaikkien maailman lasten, siis muiden kuin esikoisten, puolesta. Nyt, mahan taas kasvaessa, tiedän tarkalleen mitä hän tarkoitti.

En ole koskaan ollut suuri lasten ystävä. Lapset ovat olleet mielestäni "ihan kivoja". Siksi esikoisen aiheuttama elämänmuutos tuli niin suurena yllätyksenä. Konkreettisiin muutoksiin olin kutakuinkin valmistautunut (joku olisi silti voinut varoittaa edes puolella sanalla pukamista), henkiset muutokset ovat tehneet tiukempaa.

Suurin järkytys on ollut rakkauden määrä. Miten ihmistä, jota ei edes vielä kunnolla tunne, voi rakastaa niin paljon, että joskus tuntee oikeaa fyysistä kipua? Jota ilman liikkuminen tuntuu siltä, kuin olisi unohtanut yhden raajan kotiin?

Mitä sitten, kun rakkauden kohteita on tuplasti? Tuplaantuvatko sydänsurut vai onko kahden pienen kanssa enää edes aikaa ylipäätään ajatella mitään? Mitä, jos lapseni eivät aikuistuttuaan pidä minusta? Ja ennen kaikkea, mitä, jos heille tapahtuu jotain? Onko koko loppuelämäni jatkuvaa huolehtimista siitä, kuinka he pärjäävät, ovatko he edes jokseenkin onnellisia, saavuttavatko he sen, mitä elämältään haluavat? Mietinkö hamaan hautaani asti joka yö ennen unen tuloa erilaisia keinoja lasteni potentiaalisten kiusaajien kiduttamiseksi? Johtuvatko nämä ajatukset raskaushormoneista, tuleeko minusta normaalia enää koskaan, pystynkö katsomaan luontodokumentteja itkemättä viittä minuuttia pidempään?

Niin. Esikoista odottaessa pelkäsin, etten osaa olla äiti, en pärjää, en pysty. Pelkään edelleen. Mutta eniten pelkään hukkuvani huoliini, sillä vasta nyt tiedän, mitä voin menettää.