Ensimmäinen sairaalareissu

03.03. - 15:14 (Luotu: 15:14)

Eeva-Liisa Kiviniemi

Kun lapsi voi huonosti, äitikin voi huonosti. Kun lapsi on sairas, äiti on huolesta sairas. Ja kun lapsi on niin sairas, että joutuu sairaalaan, äidin tuskaa on vaikea kuvailla. Kun lapsi on sairaalassa, eikä äiti syystä tai toisesta voi olla vierellä hoitamassa, äidin mielentila lähenee hulluutta.

Esikoinen nappasi rs-viruksen ja vietti viime viikon sairaalassa keuhkokuumeessa. Itse podin samaa tautia kotosalla ja yritin hoitaa 7-viikkoista vauvaa. Vaikka pää oli täynnä räkää ja lääkkeitä, kuumetta 39 astetta ja vauvakin valvotti öisin, hätä ei hälventynyt lainkaan: äidin paikka on sairaan lapsen vierellä. Vaikka kuinka ymmärsin, etten voi kipeänä auttaa toista kipeää, vaikka tiesin, että vauva tarvitsi minua enemmän, vaikka tajusin hyvin, että mies hoiti esikoista loistavasti, tuntui kuin olisin pettänyt lapsen. Samalla sain esimakua tulevasta.

Äidin rooli on olla jatkuvasti huolissaan. Niin kauan kuin muksut ovat jatkuvasti oman valvovan silmän alla, voi olla jokseenkin rauhassa. Tietysti silloin täytyy hieman huolestua, jos normaalisti kuorsaava lapsi nukkuu liian rauhallisesti. Mutta entä sitten, kun ne menevät tarhaan? Piha täynnä vaarallisia telineitä, aina liian vähän henkilökuntaa. En itsekään säästynyt tikeiltä ja kolhuilta, vaikka olin erityisen kiltti ja rauhallinen lapsi.

Ja entäs koulu sitten. Ihan hetken kuluttua ne pitäisi lähettää niitä itseään isompi reppu selässä keikkuen ihan yksin tallustamaan koulutielle. Puolet vuodesta matka pitäisi taittaa hämärässä tai jopa pilkkopimeässä. Osaavatko autoilijat väistää, jaksavatko muksut keskittyä katsomaan oikealle ja vasemmalle joka risteyksessä joka aamu? Entä kiusataanko niitä, miten pärjää erityislapsi, miten pärjää erityislapsen veli? Ja murrosikä sitten, miljooninen ongelmineen, koko maailma houkutuksineen?

Rs-virus nujertui lopulta ja pääsin sairaalaan hoitamaan pientä potilasta. Mikä surkea näky se olikaan, pieni väsynyt otus keltaisissa sairaalavaatteissa, happiviikset naamalla ja kanyyli sekä kädessä että jalassa. Viereisessä sängyssä tuhisi 7-viikkoinen vauva, syntynyt vain tuntia aikaisemmin kuin meidän nuorimmainen, saman taudin kourissa. Ja kuinka ollakaan, kun esikoinen lähti toipumaan, iski valtava ikävä omaa vauvaa. Kaipausta eivät helpottaneet vieruskaverin itkut, tuhinat ja jokeltelut. Iski valtava riittämättömyyden tunne.

Äiti ei ole koskaan oikeassa paikassa. Äidin on vain totuttava olemaan jatkuvasti huolissaan.