Kolumni: Olen julkkisnainen

Taas se kävi. Muutuin julkkisnaiseksi.

Jokaisen vuoden alussa ahdistun kiloistani ja aloitan dieetin. Ponnisteluistani huolimatta olen vuosi vuodelta vähän läskimpi, vanhempi ja väsyneempi. Käyn kamppailua aikaa vastaan, vaikka tiedän häviäväni. Toimin kuin amerikkalainen elokuvapuuma.

Poikanikin on jo neljävuotias, mutten ole vieläkään karistanut lapsikilojani. Miten Jessica Alba teki sen?

Jessican kertoman mukaan hän ei ole stressannut raskauskiloista eikä kiirehtinyt niiden karistamista. (Iltalehti 4.1. Albasta, joka karisti raskauskilonsa neljässä kuukaudessa.)

Niin varmaan! Ainoastaan paastoamalla pääsee tuollaisiin tuloksiin. Realismia nyt niihin lausuntoihin!

Mutta takaisin mieliaiheeseeni: minuun. Joka ilta ilmoitan ruoka-annokseni tunnollisesti kiloklubi.fi-palvelulle. Olen muodostanut riippuvuuden tähän nettisaittiin, joka laskee syödyt ja kulutetut kalorit ja antaa välitöntä palautetta. Monena päivänä olen päässyt jopa tuhannen kilokalorin päivävajaukseen. Mikä on tietysti liikaa. Ja tyhmää.

Taktiikkani painonpudotukseen on seuraava: Päivän kärvistelen nälässä. Nukkumaan en kuitenkaan osaa mennä tyhjällä mahalla, joten ahdan illalla suuhuni leivän ja nukahdan kylläisyyden tunteeseen. Yöllä herään nälkään.

Elimistöni on aivan sekaisin ja kamppailutreeneistä palatessani alakerran kebab vetää kehoani puoleensa kuin lihamagneetti.

Olen kuin Demi Moore. Paitsi, että Demi on 49 ja minä vasta neljäkymmentä. Ja että Demillä on hienot tissit. Minulla vain orastavat manboobsit.

Minulla on viha-rakkaussuhde vartaloani kohtaan. Suurimmat ristiriidat vartaloni suhteen aiheutuvat silloin, kun tunnen sen pettäneen minut. Oli kyse sitten painon kanssa kamppailusta tai siitä, etten voi syödä, mitä haluaisin. Tai vaikka siitä, etten saa vartaloani tekemään, mitä haluaisin. (Hurjasti laihtunut Demi Moore Harper’s Bazaar -lehdelle 5.1.)

Just! Todella tuttu tunne. Olemme ihmeellisen samiksia Demin kanssa, vaikka Demi on filmitähti, miljonääri ja asuu Amerikassa.

En kuitenkaan haluaisi olla kuin Demi. Haluaisin olla ennemmin kuin Christina Aguillera. Kun tämä muhkeaksi paisunut laulajatar hymyilee kameroiden edessä vapautuneen itsevarmasti, vaikka rinnat roikkuvat sinne tänne ja makkarat pullottavat kaavunkin alta, pyörittelen silmiäni. Minusta ei vain ole Christinaksi.

Poikaystäväni rakastaa vartaloani. Tykkään muodoistani, poikani on terve ja onnellinen. Siinä on kaikki, mikä on tärkeää. (Reippaasti lihonut Christina Aquillera promotoidessaan The Voice -ohjelmaa Californiassa)

Mikä ihme saa meidät lievästi ylipainoiset varhaiskeski-ikäiset miehet aina näin vuoden alussa kärsimään nälästä? Miksi toimimme kuten amerikkalaiset filmitähdet, joiden ammattina on olla kaunis?

Virallinen vastaushan on, että erityisesti keskivartalolihavuus on terveysriski.

Toinen ravintoterapeutti lisää tähän vielä, että painon nousu kannattaa pysäyttää heti alkuunsa, koska vakavasta ylipainosta on äärimmäisen vaikea päästä eroon. Joku myös painottaa laihtumisen mukanaan tuomaa hyvää oloa.

Minä ainakin laihdutan ihan turhamaisuuttani. On äärimmäisen ärsyttävää ostaa kaupasta L-koon paita, joka seisoessa näyttää vielä ihan hyvältä – ainakin edestäpäin – mutta jonka napit lentävät kiertoradalle heti, kun istuu.

Inhoan myös sivuprofiiliani. Sitä, kuinka hämärässä valaistuksessa peilistä katsoo isäni 20 vuotta sitten.

Turhamaisuudesta motiivinani kertoo myös se, etten huomaa voivani mitenkään paremmin, jos painan 75 kiloa nykyisen 81 kilon sijaan. Näytän vain vähän paremmalta valokuvissa.

Tiedän, ettei niillä kiloilla ole loppujen lopuksi mitään merkitystä. En jaottele tuttujani laihojen ja läskien leireihin.

Ei ihmisarvo elopainosta riipu. Kunhan minä olen laiha.