Puheenaihe: Suomi on täynnä vihaa

Koskahan Suomessa on viimeksi vihattu näin paljon?

Veikkaisin, että ei koskaan. Ei ison vihan aikana, ei edes 1918. Ilmassa on niin paljon pientä, viheliäistä vihaa, että siitä kasvaa suunnaton, pelottava vihamöykky, jonka alta ei kohta erota enää mitään muuta.

Vain vihaa.

Suomalaiset eivät vihaa ainoastaan maahanmuuttajia, homoja ja huonokäytöksisiä nuoria, noita paskiaisia, jotka notkuvat ja riekkuvat rappukäytävissä.

Suomalaiset vihaavat myös polkupyöräilijöitä, koiria, koiranulkoiluttajia, ruotsinkielisiä, pummeja, juoppoja, narkkareita, sosiaalitanttoja, viherpiipertäjiä, koulukiusaajia, koulukiusaajien kiusaajia, erotuomareita (puusilmä!), räppäreitä, rikkaita, pahalta haisevia, hitaita, lihavia (lehmä), lukutoukkia, naapureita, julkkiksia, mediapellejä, salibandyn pelaajia, taiteilijoita, liikennevaloissa hidastelevia ääliöitä ja vastahakoisia ja pinnallisia kuuntelijoita, joille kaikki pitää vääntää rautalangasta.

Suomalaiset vihaavat toisiaan kodeissa, käytävissä, pihoissa, kaduilla, jäähalleissa, teattereissa, kirjoissa, sanomalehdissä, televisioissa, tekstareissa (miten minä vihaankaan tekstarikeskustelua, tuota älyn hautausmaata) ja tietysti netissä, koska siellä vihaaminen on helpointa.

Viihteellistä vihaa

Se alkoi 1990-luvulla Heikoin lenkki -tyyppisinä pudotuspeleinä ja tosi-tv-ohjelmina. Ne antoivat luvan vihata, nöyryyttää ja häpäistä julkisesti.

Nuoret oppivat vihapuheen ennen aikuisia. Läpänheitto muuttui heittaamiseksi, viihteelliseksi vihapuheeksi. Samalla piti oppia sietämään itseen kohdistuvaa vihapuhetta ja kaikkinaista vittuilua – ”trollaamista” – ikäänkuin asiaan kuuluvana ilmiönä.

Mutta ei vihapuhe ole koskaan viatonta. Jokainen nuori kaipaa rohkaisua, kehuja, kannustusta, kiitosta, arvostusta, ei ilkeyksiä navan alle, korvien väliin, kaikkein arimpiin.

Aikuisten pitäisi ottaa käyttöön se viisaus ja kokemus, joka heillä vielä on ja viheltää vihapuhe poikki.

Mutta ei. Helpompi on vihata. Nuoria. Ja niinhän siinä käy, että lopulta alamme vihata itseämme.

Minä vihaan eniten niitä idiootteja, jotka puolustavat vihapuhetta sananvapaudella.

Jos joku säälittävä runkkari saa päähänsä lähettää minulle kriittistä sähköpostia, panen sen samantien replynä takaisin niin että lähettäjä voi tunkea mielipiteensä persreikäänsä keskusteluilmapiiriä pilaamasta.

Vihavahinkoja

No hyvä. Olemme kaikki saaneet jo sieluumme vihavahingon.

Jokainen vihapuhe jättää lähtemättömän vihajäljen sekä sanojaan että kohteeseen ja lisäksi vähintään kolmeen asiaan kuuluvaan ihmiseen.

Vihapuheessa ei ole mitään hyvää. Viha ei puhdista ilmaa, viha löyhkää aina kaunalle, katkeruudelle, mustasukkaisuudelle, ahneudelle, heikkoudelle.

Viha ei ole intohimoinen tunne. Viha on väljähtynyttä, latteaa ja pilaantunutta tunnetta. Vihapuheessa ei ole mitään rohkeaa, se on aina raukkamaista, pelokasta, surkeaa.

Vihalla on kuitenkin ymmärrettävä selitys.

Viha nousee, kun ihminen huomaa olevansa avuton, kun voimat eivät riitä, kun elämän hallinta katoaa. Ihminen ei kestä omaa sisäistä surkeuttaan, heikkoudentunne vaatii tasoitusta ja hyvitystä.

Vihaa.

Viha pelastaa itseinholta. On käytävä heikoimman kimppuun. Ihmisestä nousee esiin pieni surkea tyranni ja vinksahtanut vallankäyttäjä.

Kansanedustajehdokas.

Vihan vaalit

Eduskuntavaalit tihkuvat kätkettyä vihaa. Ehdokkaita ajavat eteenpäin vallanhimon lisäksi ahneus, mustasukkaisuus, itsekkyys ja tappion, nöyryytyksen pelko – kaikki vihan katalysaattoreita.

Virallisissa vaalikeskusteluissa vihapuheet naamioidaan kammottavaan korrektiuden naamioon.

Se ei kuitenkaan kätke vihaa, joka väreilee vaalien yllä kuin saastepilvi.

Vihapuhetta enemmän vihaan vain vaalipuhetta.

Ota kantaa: Mitä sinä vihaat? Miksi?