Puheenaihe: Onko Suomi 2014 historiansa parhaassa juoksussa?

Syke huitelee 170:ssä. Mittarin nuoli vilkkuu vaativasti alaspäin, mutta juoksija ei välitä. Vaakkolammen rantapolulla kaupungin työntekijän oranssit liivit hohtavat huhtikuun graafisessa harmaudessa. Lenkkitossujen jumputus sekoittuu moottorisahan pärräykseen. Kaupungin mies ei tiedä, miten päin olisi, kun juoksija vain puskee kohti.

– Hei ny pitää vähän varoa! Se kaatuu iha just!

– Joo, joo, juoksija vastaa – ja jatkaa lähestymistä vauhtia hiljentämättä.

Puu kaatuu kolme metriä juoksijan eteen. Hän ei pysähdy, ottaa vain pari askelta sivuun ja kiertää koivun latvan. Edes hänen sykkeensä ei nouse. Se alkaa laskea.

Yleensä sitä pelästyy, kun puu uhkaa kaatua päälle, mutta juokseminen tuntuu vapauttavan myös äkillisen kuoleman pelosta. On sillä muitakin vaikutuksia.

Ensinnäkin se sattuu.

Ihmisen kaltaista kaksijalkaista eläintä ei ole suunniteltu juoksemaan. Sillä tulevat jalat kipeiksi, kun kumpaankin niistä osuu joka sekunti useampaan kertaan koko pystyn ruumiin paino. Juokseminen on vähän sama kuin jos jyskytettäisiin höyryvasaralla jalkapohjia.

Juoksemisessa on kyse kivun sietämisestä, tiivistää Men’s Health -lehden toimittaja Christopher McDougal bestsellerissään Syntynyt juoksemaan, WSOY 2010.

Eikä se jää kivun sietämiseen. Juoksemisen tavoitteena on päästä kivun yli ja ”muuttua maan päällä kiitäväksi hengeksi”, kuten kirjailija Kari Hotakaisen päähahmo kiteyttää Juoksuhaudantiessä.

Kriisi kirittää

Juokseminen näyttää vaivattomimmalta liikunnan lajilta, mutta oikeasti se on yksi kovimpia urheilumuotoja. McDougalin mukaan kahdeksan juoksijaa kymmenestä loukkaantuu, joka vuosi. Juoksussa polvet kuluvat, akillesjänteet katkeilevat, nilkat nyrjähtelevät.

Silti juoksu on syvemmällä ihmisessä kuin mikään muu liikunnan muoto. Me kaikki juoksemme läpi elämämme. Juoksemalla paetaan tulipaloa, kouluampujaa, poliisia, kiusaajaa, pahaa oloa, tympäännystä, isiä ja äitiä. Kun on juossut päivän oravanpyörässä, senkin jälkeen tahtoo vain juosta.

Christopher McDougalin mukaan eniten juostaan aina silloin, kun kansakunta on kriisissä. Yhdysvalloissa tämä on nähty 1930-luvun suuren laman, Vietnamin sodan ja viimeksi vuonna 2008 räjähtäneen asuntokuplan ja siitä seuranneen globaalin laman aikana.

Jos Yhdysvallat on alkanut juosta, niin samoin on käynyt myös Suomessa. Sykemittareita ja lenkkivaatteita mainostetaan kuin autoja. Syitä riittää:

Euro on kriisissä. Se saattaa tuhota koko yhteisvaluutan. Sitä ennen se syö joka tapauksessa suomalaisten verovaroja vielä miljarditolkulla.

Nokia on kriisissä. Apple on pyrähtänyt ohi minäpuhelimellaan ja sen sadoillatuhansilla ohjelmilla, joita kukaan ei oikeasti tarvitse.

Hiihto on kriisissä. Suomalaiset eivät enää tahdo eivätkä osaa hiihtää. Lahden hiihtokäry vuodelta 2001 haisee yhä niin pahalle, että pelkkä suksien näkeminen alkaa oksettaa.

Jalkapallo on kriisissä. Tampere Split. Miten ihmeessä niin tyylikkään niminen joukkue kuin TamU onnistuu puhkaisemaan pallonsa ja potkaisemaan sen vielä lussunakin oman maaliinsa niin tökerösti?

Työnteko on kriisissä. Jos töissäkin pitää virittää sykemittari paidan alle, jotta henkilöstöosasto saa lisää numeroita exceleihinsä, jotain todella on mennyt pieleen.

Uusi Nurmi nousee

Ok, jo riittää, laiska kriisejään luettelee. Tosi juoksija menee suoraan asiaan.

Kun Martti Vainion doping-kärystä tulee täyteen 30 vuotta, Suomi on silloin historiansa parhaassa juoksussa. Silloin juoksurheilusta on löytynyt uusi Paavo Nurmi, taloudesta uusi Nokia ja euroalueelta sopivan matala, sydänlihasta kasvattava syke.

Juoksun poltteen, kivun ja piston jälkeen tulee sitten hyvä olo. Se putsaa pään turhasta ja saa sivulauseenpuolikkaat kasvamaan täysiksi virkkeiksi, tulevaisuudeksi.

Onko Suomi vuonna 2014 historiansa parhaassa juoksussa ja miksi? Tai miksi ei?