Puheenaihe: Jokainen maa tahtoisi olla Tanska

Päämäärä: Historian loppu -käsitteen vakiinnuttaja ihmettelee uutuuskirjassa, miksi valtioiden kehitystie aina yksisuuntainen.

Teesit: Filosofi Francis Fukuyama haastaa hyvinvointivaltion Kalifornian agoraltaan. Demokratiakaan ei ole ainoa vaihtoehto.

Tanska ei jätä rauhaan kansainvälisen yhteiskuntatieteen tähtiajattelijaa. Kalifornian Stanfordin huippuyliopistosta kajahtaa maailmalle yhä uusia railakkaita ajatuksia. Olisi täysin ennenaikaista puhua Francis Fukuyaman lopusta.

Fukuyama (s. 1952) muistetaan miehenä, joka kylmän sodan loppumelskeissä väitti historian loppuneen. Olihan Neuvostoliitto poistunut maailmannäyttämöltä, eikä kahden ideologian elämää suurempaa kaksinkamppailua enää ollut. Teesi teki Fukuyamasta kuuluisan – ellei palvotun – myös suomalaisissa yliopistoissa.

Uudessa kirjassaan amerikkalainen hakeutuu historian alkuun tutkimaan poliittisen järjestyksen syntysijoja.

Filosofi ja -taloustutkija osoittaa olevansa kaikkea muuta kuin uusliberalismin tukipylväs. Hän korostaa valtion merkitystä, kertoo ihmisen olevan luonnoltaan sosiaalinen ja paljastaa, että kaikki maat haluaisivat olla niin kuin Tanska.

Pitkä tie liberaaliksi

Postmodernismin nitistämät suuret kertomukset ovat tehneet paluun. Fukuyaman uutukainen The Origins of Political Order on poliittisen järjestyksen tarina esihistoriasta Ranskan ja Yhdysvaltain vallankumouksiin, ja se on kaksiosaisen teoksen ensimmäinen osa.

Tarina painottuu vahvasti Kiinaan, koska se on nykyään tärkeä maa. Vielä painavampi syy on, että se kehitti ensimmäisenä vahvat valtiorakenteet jo kauan sitten – mutta ei nykymallista demokratiaa. Johtopäätös: asiat kehittyvät eri tavalla eri paikoissa ja kulttuureissa, eikä mitään yhtä väistämätöntä evoluution kaavaa ole. Historia ei ole lopussa, ja kulttuurit ovat monimuotoisia.

Fukuyama on luonnoltaan popularisoija. Hän rakentaa suurta synteesiä aiemman tiedon pohjalta. Hänelle moderni liberaali demokratia on yhä paras mutta ei ainoa vaihtoehto.

Olennainen käsite on jo ennen Fukuyamaa keksitty ”Tanska”. Se ei ole maa vaan myyttinen paikka, jossa poliittiset ja talouden instituutiot ovat kunnossa. Se on vakaa, demokraattinen, rauhallinen, vauras, vapaa korruptiosta ja moninaisuudet hyväksyvä.

Myös Tanska haluaa olla ”Tanska”.

Lännen näköharha

Fukuyama sekä hyväksyy että kyseenalaistaa mallin. Länsi potee historiallista muistinmenetystä ja kulttuurista sokeutta. Me emme enää hahmota, miten pitkää ja vaikeaa tietä pitkin nykyiseen yhteiskunta- ja valtiomalliin päästiin. Vaikka siihen sopeutuminen vaikuttaa universaalilta ja itsestään selvältä, totuus on toisenlainen. Lähi-idässä ja Afrikassa monet yhteiskunnat perustuvat ikiaikaisiin heimo- ja klaanisuhteisiin silloinkin, kun valtiollinen ylärakenne on olemassa.

Historia todellakin loppui siinä mielessä, että se totalitaarisempi valtiomalli kukistui ja liberaali malli voitti. Mutta universaali sekään ei ole.

Fukuyamakin myöntää, että ihmiset ovat ideoiden mukaan toimivia olentoja. Luonnon ja talouden ohella esimerkiksi uskonto muokkaa valtio- ja oikeusmuotoja. Se ei siis ole vain seuraus. Vaikutukset kulkevat kumpaankin suuntaan.

Valtiomuodot menneiden aikakausien Kiinassa ja Intiassa saattavat joiltakin osin olla samanlaisia kuin länsimaissa, mutta kaikki elementit eivät ole kohdillaan.

Erilaisista oloista ja erilaisista väestöpohjista voi syntyä lähes samanlaisia tai sitten varsin erilaisia lopputuloksia. Ei ole mitään vääjäämätöntä yhtä, lainomaista kehitystä.

Valtion tehdasasetus?

Fukuyama on valtion ystävä. Yhteiskunta toimii parhaiten, jos ahneuden ja talouden voimia säätelevät valtion ja demokratian rakenteet.

Jotkut ovat täysvapauden kannalla. ”Päästä irti, Isoveli”, sanoo libertariaanisen filosofian kannattaja (ja näköjään lauluntekijä Ismo Alangon sanoin). Valtiosta ja verotuksesta eroon pyristelevät ihmiset eivät huomaa sitä näkymätöntä järjestelmää, joka mahdollistaa heidän toimintansa ja yrittämisensä.

Fukuyama tahtoo poistaa historiallisen muistinmenetyksen, joka estää näkemästä valtiomuotoa historiallisen kehityksen tuloksena. Se ei saa olla itsestäänselvyys.

Demokratiasta on tullut yhteiskunnallisen ajattelun ”tehdasasetus”, josta ei enää pahemmin edes kiistellä. Anarkokapitalisit voisivat Fukuyaman mukaan kiinnittää huomionsa vaikka Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan, jossa valtiovallasta vapaa olemattoman verotuksen paratiisi vallitsee. Sieltä puuttuvat laillisen ja valtiollisen järjestyksen luomukset tieverkostosta poliisivoimiin ja oikeusistuimiin.

Vapauksien näyttämö, markkinatalouskin nojaa näkymättömään institutionaaliseen perustaan, jonka muodostavat omistusoikeudet, poliittinen järjestys ja laillisuusperiaatteelle.

”Instituutioilla on merkitystä”, sanoo Fukuyama. Vain niiden avulla ”Tanskasta” voi tulla totta.

Rousseau oli väärässä!

Fukuyaman käsitys valtiomuotojen alusta sekoittaa antropologiaa, evoluutioteoriaa, arkeologiaa ja historiaa, kun hän tarkastelee, miten ihmiset järjestäytyivät ensin laumoiksi, sitten heimoiksi ja lopulta valtioiksi. Yksi tärkeistä havainnoista on se, että ihmisluonnosta ja yksilöstä eteenpäin kohti yhteiskuntasopimusta edenneet filosofit kuten Rousseau, Locke ja Hobbes olivat väärässä.

Ihminen ei ollut ensin luonnonolento, yksilö, joka sitten päätti perustaa toisten samanlaisten kanssa järjestelmän. Ihminen on alusta saakka ollut sosiaalinen olento.

Nykyään individualismi on oletuksena kaiken poliittisen ja taloudellisen toiminnan pohjalla, mutta vapaa ihmisyksilö – eikä yhteiskuntasopimus – on myöhempää keksintöä.

”Ihmisen sosiaalisuus ei ole kulttuurinen tai historiallinen saavutus, vaan se on geneettinen osa ihmisluontoa”, sanoo Fukuyama.

Onko liberaali, mutta demokraattinen ja vakaa ”Tanska” koskaan saavutettavissa?