Puheenaihe: Päättääkö presidentin kakkosmiehen vierailu pitkän tuskailun kauden?

Suomalaisten olisi vihdoin opittava ymmärtämään Yhdysvaltoja.

Eikä amerikkalaisille päättäjille tekisi pahaa käsittää edes jollain tasolla Suomen kaltaista pikkumaata.

Varapresidentti Joe Bidenin vierailu Helsingissä ei varmastikaan riitä täyttämään ammottavaa kuilua, mutta toivottavasti se on ensiaskel kohti nykyistä toimivampaa suhdetta.

Kun Suomessa on puhuttu suhteesta suurvaltoihin, on yleensä tarkoitettu todellisuudessa vain Neuvostoliittoa tai Venäjää.

Monikkomuoto oli etenkin kylmän sodan vuosina sekä tarpeellinen että käytännöllinen siksi, että se mahdollisti puolueettomuudesta puhumisen. Silloin oli helppo määritellä, mistä suurvaltaristiriidoista haluttiin pysyä erossa, koska tiedettiin, mitkä ovat suurvallat.

Suomen suhde Yhdysvaltoihin maailman ainoana supermahtina on ollut huomattavasti vaikeampi mieltää.

Suomi, 51. osavaltio?

Suomi on toki voitu aika ajoin määritellä Euroopan amerikkalaisimmaksi maaksi. Viihteellisten mieltymyksiemme puolesta olemme olleet – usein oikeutetusti – haukuttavissa 51:nneksi osavaltioksi.

Poliittisesti kuviomme on ollut huomattavasti kinkkisempi. Kun vastakkainasettelu oli olemassa, tuntui siltä, että amerikkalaisia piti inhota vastapainona neukkujen vierastamiselle. Sen jälkeen taas jenkkejä on haluttu vierastaa vastapainona sille, että kaikista muista tykätään.

Aikojen saatossa ehkä eniten on suhdettamme Atlantin tuolle puolen leimannut se, että Suomi maksoi 1930-luvulla ainoana eurooppalaisena maana kehityslainansa täysimääräisinä takaisin Yhdysvalloille ja toisen maailmansodan jälkeen vielä kieltäytyi Marshall-avusta.

Amerikassa Suomea on näistä syistä sitten vastaavasti sekä arvostettu että epäilty – ja vähän pilkattukin. Köyhä ja nöyrä kansakunta on kansainvälisissä suhteissa aina mieluisin kumppani supervallalle.

Ehkä siksi amerikkalaiset ovat usein pyrkineet valikoimaan, keiden suomalaisten kanssa he haluavat olla tekemisissä. Meille on kehittynyt Erkkojen tapaisia sukuja, joille Yhdysvaltain-suhteiden hoitaminen on ollut luontevaa ja sallittua.

Ero neuvostosuhteisiin oli oikeastaan siinä, että Kremlille kelpasivat melko hyvin kaikki, jotka vilpittömän oloisina ryömivät Tehtaankadulle julistamaan ystävyyttä ja hyvää tahtoa. Amerikkalaiset enemmänkin valitsivat nöyristelijänsä.

Läpi kylmän sodan amerikkalaiset järjestivät suomalaisille vaikuttajille matkoja, tapaamisia ja koulutusta, joilla tehtiin tiettyjä kovia faktoja selviksi. Luotetuille osoitettiin strategisten karttojen avulla, miten Skandinavia on Naton ydinasepelotteella rakennetun ”sateenvarjon” alla – puolueettomia Ruotsia ja Suomea myöten.

Pääsin vuonna 1997 testaamaan tuota teoriaa kysymällä Yhdysvaltain silloiselta Nato-suurlähettiläältä Robert Hunterilta, olisiko Yhdysvallat puolustanut meitäkin Neuvostoliittoa vastaan. Ja näin hän vastasi:

– Tämä nyt menee historiallisten oletusten piiriin. Mutta sanotaanpa vaikka vain, että Suomen ja Ruotsin vapaus, itsenäisyys ja turvallisuus olivat Yhdysvalloille hyvin tärkeitä.

Kastijako jatkuu?

Jostain syystä Washington on hoitanut Suomi-suhteita yhtä valikoivalla tavalla rautaesiripun murtumisen jälkeenkin. Vai onko kyse itse luodusta kastijaosta ulkopolitiikassamme? Edelleen suomalaisten poliitikkojen joukossa näyttää olevan toisia, jotka seurustelevat amerikkalaisten (tai vaikka Kiinan keisarin) kanssa ja toisia, jotka pysyvät tai pidetään sivussa.

Ehkä siksi suomalaisten suhtautuminen monille muille eurooppalaisille niin luonnolliseen ja luontevaan Nato-jäsenyyteenkin on jämähtänyt epäluulojen onkaloihin. Esimerkiksi Viro on vapauduttuaan ”lännettynyt” meistä jo moneen kertaan ohi.

Suomen ulkopoliittinen johto on vuosia tavoitellut vierailukutsua Valkoiseen taloon tai edes hitusen huomiota korkeimmalta taholta. Presidentti Halosen suuri hetki koitti, kun hän tuppautui suoristamaan George W. Bushin kravattia. Suhde tuskin siitä suoristui.

Jokohan Obaman kakkosmiehen vierailu poistaisi tuskan?

Matti Mörttinen