Analyysi: Riskirahasto tarjoaisi monia etuja

1. Julkista ja yksityistä rahaa keräävä riskirahasto laskisi kasvuyrityksiin sijoittamisen kynnystä.

2. Suomalaisen sijoittamiskulttuurin puutteesta kertoo, että pankkitileillä lojuu yli 70 miljardia inflaation syötävänä.

3. Valtiolle riskirahastomalli on järkevä tapa tehdä teollisuuspolitiikkaa, koska sen ei tarvitse toimia yrittäjänä.

Hallituksen selvitysmies Pekka Ala-Pietilältä tilaama kasvuraportti esittää, että Suomeen perustettaisiin alkuvaiheessa oleville kasvuyrityksille rahasto. Se keräisi vuosittain 24-40 miljoonaa valtiolta ja 36-60 miljoonaa yksityisiltä. Ehdotus on mainio monelta kannalta.

Kasvuyhtiöt ovat vastanneet viime vuosina Suomessa puolet työllisyyden lisäyksestä. Mullistavat innovaatiot syntyvät usein pienissä kasvuyhtiöissä, tuoreimpina esimerkkeinä Google ja Facebook. Sen jälkeen ne eivät ole enää pieniä.

Sauli Niinistö näytti riskisijoittamisen mallia ostamalla osuuden hollolalaisesta kylmäkalusteyhtiöstä 160 000 eurolla. Harvalla on kuitenkaan varaa tuon mittaluokan sijoitukseen, ja pienellekin kasvuyhtiöille sitä vaatimattomammat summat ovat merkityksettömiä. Rahastomallissa sijoittaminen onnistuu vähemmällä, koska rahoittajia on paljon.

Varakkaankin kansalaisen ongelma on helposti se, ettei kiehtoviin sijoituskohteisiin törmää. Rahoituskokemuksen puute luo epävarmuutta – syystäkin. Jos rahoittaja panostaa yhteen kohteeseen ison osan varallisuudestaan, riskitaso on liian korkea. Moni kotitalous tuskailee tänään Talvivaaran omistustaan. Sormensa polttanut ei herkästi kokeile onneaan uudestaan.

Omistusten hajautus on paras tapa hallita riskejä. Silloin niitä on myös helpompi ottaa. Riskirahasto keräisi sijoittajat ja yritykset laajoiksi ryppäiksi osakerahastojen tapaan. Kasvuyrityksissä epäonnistumisia tulee eteen väistämättä enemmän kuin menestystarinoita, mutta ne voivat korvata tappiot moninkertaisesti. Pätevä riskisijoittaja jää pitkällä aikavälillä voitolle.

Riskirahaston olisi myös tarjottava kokemattomille yrityksille liiketoimintaosaamista, jonka puute on usein niiden suuri heikkous. Siten toimivat ammattimaiset yksityiset riskirahoittajat. Tällaista ammattitaitoa ei joka oksalla kasva, mutta isolla rahastolla on varaa palkata tehtävien tasolla olevaa väkeä.

Suomessa on perätty kasvun veturiksi valtiovetoista teollisuutta, mikä edellyttää virkamiesten ja poliitikkojen toimivan yrittäjinä. Toimintamallin tulokset avoimessa taloudessa ovat vähintään ristiriitaiset. Valtion on helppo kerätä pääomia, mutta siitä on pitkä matka kannattavaan liiketoimintaan.

Riskirahastomallin etu on, että yritysten ideoinnista ja kehityksestä vastaavat yrittäjät. Eivät yksityiset riskirahoittajat ja investointipankitkaan luo yrityksiä, ainoastaan rahoittavat ja tukevat niitä. Menestys vaatii pätevyysalueensa ja rajojensa tuntemista.

Suurin osa suomalaisista kasvuyrityksistä ei kiinnosta kansainvälisiä riskisijoittajia, koska olemme pieni reunatalous, ja kielimuurikin haittaa. Näin siitä huolimatta, että Suomi on hyvä alusta kasvuyrityksille, alkaen väestön korkeasta koulutustasosta. Mutta on Suomella rahaa omastakin takaa – yli 70 miljardia lojuu pankkitileillä inflaation syötävänä. Sijoittamiskulttuuri vain kaipaa kehitystä.

Rahastomuotoista riskirahoitusta voivat kehittää muutkin kuin valtio. Alueelliset riskirahastot - vaikkapa Pirkanmaan kattava – olisivat yhtä perusteltuja. Kuntien ja yksityisten sijoittajien vain pitäisi lähteä yhteistyöhön. Alueellinen rahasto voisi olla piensijoittajille jopa valtakunnallista houkuttelevampi, koska yritysten seuraaminen olisi kotikulmilla helpompaa. Se madaltaisi sijoittamisen kynnystä.

Julkinen sektori voi osallistua riskirahastoon velkarahalla, koska kyseessä on tuottava investointi, ja Suomi saa luottoa nyt pilkkahintaan. Viime aikoina teollisuuspolitiikan rahoitusmalli on ollut valtion laatuyhtiöiden myyminen, mikä on merkinnyt mittavaa omistusten ja osinkotulojen menetystä. Lypsävää lehmää ei pidä teurastaa, niitä täytyy hankkia lisää.