Analyysi: Kallis ruoka lisää eriarvoisuutta

Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja.

1. Ulkomailla sen aina huomaa: ruokaan menee paljon rahaa.

2. Ministeriön selvitykset eivät riitä, tarvitaan toimia.

3. Arvonlisäveron alentamiselle olisi nyt oikea heti.

Lomalla tulee miettineeksi tärkeitä asioita – kuten, miksi Välimeri on turkoosi, Itämeri puolestaan vihreä ja kotoinen Näsijärvi niin sininen.

Illalla ravintolassa maininkien kohistessa keskustelu kääntyy tuttavapariskunnan kanssa tietysti ruokaan (nam!) ja ruokakauppojen hintoihin meillä ja muualla.

Kun kaksin käsin kantaa neljälle hengelle ruokaa, on mukavaa, että painavia ovat vain ruokakassit, eivät hinnat. Enkä nyt puhu ainoastaan juomista vaan myös lähes kaikesta muusta, mitä lomakaupunkimme lähikaupasta löytyy: vihanneksista, juustoista, leikkeleistä, leivästä, lihasta, maidosta, aamiaistarvikkeista.

Totta kai on mukava lomailla maassa, jossa ruoan hinta ei tunnu pahalta. Virossa, Turkissa, Espanjassa ja Kreikassa hinnat ovat 20–30 prosenttia halvempia, juomat vieläkin edullisempia.

On kuitenkin jännä, että myös korkean elintason maissa kuten Saksassa, Ranskassa ja Italiassa ruokalaskun loppusumma jää selvästi pienemmäksi kuin Suomessa. Suomi on eurooppalaisissa vertailuissa Tanskan, Norjan ja Sveitsin kanssa kärkijoukossa.

Pöytäseurueemme keskustelu etenee turistin elämää pitemmälle: kallis ruoka lisää myös kansalaisten eriarvoisuutta. Jokaisen on syötävä joka päivä, ja pienituloisen kukkarossa kallis ruoka vasta tuntuukin.

Kun myös asuminen ja liikkuminen on Suomessa kallista, niin ei ole ihme, että asiantuntijat ovat huolissaan vähätuloisten perheiden pärjäämisestä.

Valtiovaltakin on tunnistanut ongelman. Työ- ja elinkeinoministeriö on ryhtynyt selvittämään keinoja parantaa kilpailua ja näin alentaa muun muassa ruoan kuluttajahintoja Suomessa. Sormi osoittaa tietysti S-ryhmää ja Keskoa, jotka hallitsevat maamme päivittäistavarakauppaa.

Kilpailuviraston mukaan kauppa hyödyntää poikkeuksellisen vahvaa asemaansa suhteessa tavarantoimittajiin kyseenalaisilla tavoilla. Kauppa kerää tavarantoimittajilta markkinointirahaa, jotka valuvat hintoihin. Kritiikkiä kuulee siitä, mitkä tuotteet pääsevät hyllyille ja mihin hintaan? Kaupan omat tuotemerkit eivät aina olekaan kuluttajan onni ja autuus.

On toki hyvä, että selvitetään, ja vielä hienompaa olisi, jos sanoista päästään tekoihin. Ministeriön kannattaa kääntää jokainen kivi. Mutta mikä sitten olisi iso rakenteellinen ratkaisu? Pitäisikö valtion perustaa iso kolmas kauppaketju, kun Suomen Lähikauppa tai ulkomainen yrittäjä eivät siihen itse pysty? Tuskin.

Ruoan hintaan vaikuttaa muitakin syitä kuin vähittäiskaupan keskittyminen. Suomi on pieni harvaan asuttu maa, jossa on pitkät välimatkat, isot kuljetuskustannukset ja myös monenlaista byrokratiaa. Elintarvikkeita kuljetetaan maasta toiseen tukien saamisen takia.

Kuluttajat voisivat itsekin terästäytyä. Valistunut kuluttaja ymmärtää, onko esimerkiksi bonuskorteista oikeasti hyötyä ja myös sen, että hinnan lisäksi myös ruoan terveellisyys ja puhtaus ovat tärkeitä arvoja. Suomessa tarvitaan Saksan malliin voimakkaita kuluttajajärjestöjä, joilla on vaikutusvaltaa.

Hallitus voi itsekin tehdä jotain ministeriön selvitystä odotellessa. Nyt olisi oikea hetki puolittaa ruoan arvonlisävero eurooppalaiselle tasolle, kun taantuma kurittaa myös suomalaisia kotitalouksia samaan aikaan, kun kuivuus ja sateet nostavat meillä ja maailmalla ruoan hintaa.

Tämä toive mennee valitettavasti kuuroille korville.

Kun hallituspuolueet keskittyvät eteläisten kriisimaiden ongelmien ratkaisemiseen, valtio ei todennäköisesti halua menettää yhtäkään veroeuroa.

Nyt kun ”asiansa hyvin hoitaneilta” pohjoiseurooppalaisilta mailta vaaditaan apuja euron pelastamiseksi, tuntuu ikävältä, että se osaltaan voi estää hallituksen mahdollisuuksia pienentää suomalaisten ruokalaskua.