Kuka sitten, ellei Martti Ahtisaari?

Pitkän kokouspöydän kahta puolta istuvat johtajat: kätensä vereen tahrannut valtionpää ja leppymättömän vastarintaliikkeen pääneuvottelija.

Miesten tilannetta voisi kuvata venäläiseksi ruletiksi. Heidän takanaan pelaavat diplomaattista uhkapeliään supervalta Yhdysvallat ja vähäisemmät suurvallat – lännen puolella Britannia ja usein omapäinen Ranska, idän puolella järjestelmänsä koskemattomuutta valvovat Kiina ja Venäjä. Konfliktin laskun kovapäisyyskorkoineen maksaa konfliktimaan kansa.

Kun paine on kasvanut äärimmilleen, huoneeseen kävelee suomalainen rauhanvälittäjä. Hän on etukäteen varmistanut YK:n turvaneuvoston jäsenten, sekä voimakkaampien pysyvien jäsenmaiden että kiertävien jäsenten liikkumavaran. Hänellä on takanaan Yhdysvaltojen vankkumaton luottamus, mutta häntä kunnioitetaan myös maailman moninapaisuutta korostavissa pääkaupungeissa.

Kun Ahtisaari laskee salkkunsa pöydälle, osapuolet tietävät, ettei täältä lähdetä heppoisin syin...

Syyrian tilanne muistuttaa paljossa Kosovoa. Entisessä Jugoslavian maakunnassa verenvuodatus pääsi vielä pidemmälle: presidentti Slobodan Milosevic johti serbejä verilöylyjen keskellä. Hän janosi kansalleen suuruutta ja vaikutusvaltaa, mutta päätyi tuhoamaan sen rippeetkin. Naton pommitukset särkivät Belgradilta puolustuksen ja infrastruktuurin. Suurvaltapeli kärjistyi hyytäväksi, kun Venäjä ja Kiina korostivat asemaansa monenlaisin tempuin.

Konfliktin ratkaisu tunnetaan kansainvälisesti nimellä Ahtisaari Plan. Venäjän johdolle Ahtisaaren suunnitelma on kiusallinen muisto, sillä se de facto varmisti Kosovolle ainoan realistisen tulevaisuuden – albaanienemmistön johdolla rakennettavan itsenäisyyden.

Suunnitelman viisivuotispäivää vietetään Kosovon pääkaupungissa Pristinassa syyskuussa. Nobelisti on paikalla. Mutta suostuuko yksikään serbi kilistämään lasia, on enemmän kuin epävarmaa.

Serbian vastavalittu pääministeri Ivica Dacic on Milosevicin entinen avustaja, ja tuore nationalistipresidentti Tomislav Nikolic julisti ensikommenteissaan Kosovon kuuluvan ikuisesti Serbialle.

Kofi Annanin seuraajaksi YK:n Syyria-edustajana ei kelpaa kovin moni. Jos entinen YK:n pääsihteeri lähti turhautuneena, hänen paikalleen on nimitettävä vielä kovempi luu. Mikä tahansa muu olisi valkoisen lipun nostamista kriisin edessä.

Syyria-sovittelija tuskin voi olla arabi tai edes muslimi, sillä puolueetonta ja mihinkään klaaniin kuulumatonta olisi mahdoton löytää. Pelkkä lännen lähettiläs kohtaisi liikaa ennakkoluuloja. Venäjä ja Kiina ovat YK:ssa rökäleluvuin häviämänsä päätöslauselmaäänestyksen jälkeen kanveesissa, eikä Yhdysvalloista tule myönnytystä Syyrian hallinnon ihmisoikeusrikkomuksia sietäneelle kaksikolle.

Järkevää vaihtoehtoa neuvotteluille Syyriassa ei ole, vaikka Kiina Yhdysvaltojen sotilasoperaatiolla pelotteleekin. Jos ja kun sovittelua jatketaan, mahdollisten vetäjien nimilista on hyvin lyhyt. Ahtisaarta ei pyyhitä yli sillä, että Venäjä automaattisesti vieroksuu hänen nimittämistään. Päinvastoin. Takana olisi jälleen valtioiden enemmistön tuki ilman, että häntä voisi väittää kenenkään juoksupojaksi.

Ikä ei ole este. Innostuksesta ja optimismista ei ole puutetta, kuten Ahtisaaren haastattelukin (AL 4.8.) todisti.

Syyria olisi askel kohti suurinta unelmaa, Lähi-idän kostonkierteen lopettamista, ja siinä tehtävässä jokainen vakava yritys on voitto.