Ylänurkka: Harhaluuloisen tunnustuksia
Kun sanoo sanan kirkko, uskonto tai seurakunta, osaa yleensä varautua liki kaikkeen. Aina ei, eikä kaikkeen.
Menneillä viikoilla kirkossa on pidetty kolmet merkittävät vaalit. On valittu kirkolliskokousedustajia, Kuopioon piispa ja Suomen suurimpaan seurakuntaan kirkkoherra.
Julkisuus kertoo tulokset. Paljon jää pimentoon.
Kirkolliskokousedustajien vaali muistuttaa paavin valintaa. Kummankin perusvirroista on vaikea saada selvää.
Kirkolliskokous on sisäsyntyisestä vaalitavastaan huolimatta merkittävä organisaatio, kirkon eduskunta. Silti asiantuntijatkaan eivät oikein hahmota, mitä aatemaailmaa ehdokaslistat edustavat.
Lainaan Asiantuntijaa: ”Kokoomuksella tai kirkkodemareilla ei ollut yhteistä vaaliohjelmaa, joten en todellakaan itse tiedä, mitä valitut tulevat ajamaan kirkolliskokouksessa. Kaikkein kummallisin porukka on yhdistynyt seurakuntaväki, joka sulkee sisäänsä kaiken mahdollisen. Tämä kummallisuus nosti Tampereen hiippakunnassa valtaan hyvin konservatiivisen joukon.”
Harhaluuloinen luulee, että kun edes Asiantuntija ei ymmärrä, niin kuka sitten.
Arvot ohjaavat käyttäytymistä ja mielipiteitä. Ne eivät tuulessa muutu. Eivät muutu, vaikka kysymyksessä olisivat TSOP:n, POK:n tai kirkon vaalit.
Politiikassa ryhmään kuuluvilla on samansuuntainen maailmankatsomus, yhteiset arvot.
En usko, että arvot yhtäkkiä syleilisivät toisiaan. Ne saattavat sivuta, mutta sitten tarvitaan vaaleihin vain yksi vaihtoehto.
Kirkko on aatteellinen instituutio. Mielenkiintoista katsoa, mitä arvoja instituutio organisaationa välittää.
Suomen suurimman luterilaisen, Jyväskylän seurakunnan kirkkoherraksi valittiin Arto Viitala. Hän sai vaalissa 2 334 ääntä.
Valinta viivästyi puolitoista vuotta valitusten vuoksi. Äänestysprosentti on alhainen. Seurakunta on riitainen.
Kuopion piispaksi valittiin teologian tohtori Jari Jolkkonen.
Uusi piispa listaa kipupisteitä: Kirkon jäsenedut eivät tässä ajassa ole kovin kilpailukykyisiä. Kirkossakäyntitilastot eivät menesty vertailussa kärkimaiden kanssa.
Legendaarisen Wille Riekkisen seuraajan motto on mielenkiintoinen: Sekalaisessa seurakunnassa meitä on moneksi, ja erilaisuudessa pitää yrittää elää.
Rehellisyys on hyvästä. Tuskin silti esimerkiksi Keskon Matti Halmesmäki kävisi julkisesti moittimaan Citymarkettejaan, vaan yrittäisi kehittää niitä.
Kirkko tekee runsaasti näkymätöntä hyvää.
Seurakuntalaiset ansaitsevat johdon ja luottamushenkilöt, jotka ymmärtävät, että yksituumaisempi seurakuntaväki tekisi hyvää vielä nykyistä enemmän.
Uskoa siihen, sisaret ja veljet, uskoa.
