Epäilyttävän kestävää kasvua
Kestävän kasvun ura on EU-komission varapuheenjohtajan, suomalaissyntyisen Olli Rehnin käyttämä ilmaus, kun euromaiden valtiovarainministerit olivat päässeet sovuksi luonnehdittuun ratkaisuun Kreikan toisesta lainapaketista.
Rehnin mielestä tapahtuma oli ”viimeinen avaintekijä” Kreikan kasvun tielle.
Kolmentoista ja puolen tunnin kokouksesta uupuneille voi sallia monenlaisia lausuntoja, mutta Kreikan tulevaisuuteen on vielä monia muitakin avaintekijöitä. Kevään vaaleihinsa varautuvat kreikkalaiset itse ovat niistä yksi. Huhtikuu tulee pian.
Meillä takaajilla on nyt tukenamme vain syntyperäisen kreikkalaisen, pääministeri Loukas Papadimosin vakuutus, että huhtikuun parlamenttivaalien jälkeen muodostettava hallituskin sitoutuu noudattamaan ohjelmaa täysin, sillä ”se on Kreikan kansan etu”.
Muut eurooppalaiset ovat toinen avaintekijä.
Ainakin meille suomalaisille vakuutetaan, että nyt käsiteltiin päätettäväksi Kreikan viimeinen tukipaketti. Siitä asiasta ei ole takeita, sillä EU:n ja Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n raportit eivät ole rohkaisevaa luettavaa, pikemminkin masentavaa.
Äärimmilleen latistettuna arvio sanoo Kreikan talousohjelman olevan ”edelleen altis tapaturmille”. Näitä ilmaisuja pitää osata lukea.
Meillä on nyt siis jonkinlainen yhteisymmärrys Kreikan tukipaketista. Sen rakenteista erottaa keskustelun siitä, milloin maan velkaantuminen asettuu minkäkinlaisiin lukemiin. Prosentin osista tai edes kymmenistä prosenteista puhuminen on psykiatriasta tunnettua sijaistoimintaa.
Tärkein kysymys on se, onko nyt valittu oikea tie – niin Kreikan kuin Euroopankin kannalta. Näinkö Kreikka todella pääsee kasvun uralle?
Sinnikkäät valtiovarainministerit ja virkamiehet korostavat nyt kernaasti sitä, että yksityiset sijoittajat taipuivat leikkaamaan velkojensa nimellisarvosta 53,5 prosenttia. Kun jo takaaminen tekee monelle kipeää, herää kysymys siitä, miksi sijoittajat tai ainakin osa heitä näyttivät taipuneen.
Selitys on yksinkertainen. Ne tekivät sen siksi, että on parempi varmistaa edes jotain kuin jäädä tyystin ilman. Näissä kysymyksissä olemmekin jo lähellä perusasioita. Parasta euromaiden kriiseissä onkin sen keskustelua herättävä vaikutus, olkoonkin, että se maksaa niin sanottuja maltaita.
Vaivihkaisesti allekirjoitettiin Suomen ja Kreikan välillä takuusopimus. Se on laastari siihen kansalliseen hiertymään, joka jo alkaa tulehtua. Oireita ei helpota se, että kenelläkään ei tunnu olevan lopullista käsitystä eurokriisin hinnasta.
Tai kukaan ei halua kertoa sitä. Ei ihme, sillä maksettavaa riittää meilläkin vuosikymmeniksi, ja on selvää, että tuohon väliin mahtuu vielä useampikin laskusuhdanne.
Suomessa tunteet ovat lähiajat pinnassa, mutta jos se yhtään helpottaa, niin on selvää, että poliittista myrskyä riittää koko Eurooppaan. Jo nyt arvellaan jopa EKP:n syyllistyneen vippaskonsteihin velkaleikkauksissa.
Jos Aamulehti pääkirjoituksessaan haluaa sanoa, ettei Kreikkaa olisi tullut tukea laisinkaan tai ainakaan viimesitä tukierää ei olisi tullut myösntää, on lupa odottaa, että Aaamulehti sanoo sen pääkirjoituksessaan. Jos Aamulehden kanta on, että tukea pitää, niin pääkirjoituksessa pitää sekin sanoa. Ratkaisua ei voida tehdä "toisaalta juu ja toisaalta ei" -pohjalta. Joka ratkaisussa on hyviä ja huonoja puolia. Kirjoittelu voidaan aina tehdä kielteisten tai myönteisten vaikutusten pohjalta ja vatkata näitä keskenään loputtomiin niitä yhteensovittamatta. Elävässä elämässä asia ei näin ole. Jokaisessa ratkaisussa on hyviä ja huonoja puolia ja niitä pitää punnita yhtäaikaisesti.
Mörttisen argumenteista 1 - 3 puuttuu Suomen keskeisin tavoite: "vaikuttaa siihen, ettei Etelä- Euroopan tilanne räjähdä koko Eurooppaan sen finanssisektorin kaaokseksi tavalla, josta LehmanBrothersin v. 2008 tapaus antoi osviittaa. Suomelle on elintärkeää, että Euroopan finanssisektorin toimijat säilyttävät toimintakykynsä ja vahingot mm. Suomen vientikaupalle jäävät vähäisiksi. Mm. eurooppalaisille pankeille on pedattu aikaa sopeutua tilinteeseen ja valmistautua rakenteellisiin järjestelyihin. Asiassa mm. Wahlroosilla on omia pyrkimyksiä.
Heikki Ikosen kirjoitus Argentiinan mallin soveltuvuudesta oli paikallaan. Jo runsas vuosi sitten ihmettelin kirjoituksissani tohtoritason asiantuntijoiden kritiikitöntä vertailua Argenttiinaan Kreikan ratkaisuna. Maitten vientituotepotentiaali on aivan erilainen. Olemme saaneet Argentiinasta halpaa viiniä, lihaa, soijaaja ja muita maataloustuotteita. Maailmalle on myyty halpoja moottoriajoneuvoja, koneita ja laitteita sekä petrokemikaaleja jne. Agentiinan kaivannaisteollisuus on sotkenut maailmanmarkkinahintoja, osin jopa Suomessa asti. Kreikan myyntivaltti on matkailu, joka nytkin käy korkealla kapasiteetillä ja sen lisääminen vaatii suuria lisäpääomia. Delvaatio auttaa vain, jos vientiteollisuudella on haluttuja vientituotteita. Meillähän on ollut aikanaan tapa dumpata paperituotteita.
Paha on asiantuntijoiden mielestä säästää laskusuhdanteessa. Asiantuntijatohtorit eivät ole huomanneet, että esim. Kreikka on vuositolkulla pumpannut kansantalouteen velkarahaa miljarditolkulla eikä kasvua ole syntynyt. Ulkomaiset lainat sekä investoinnit ovatkin nyt tyrehtyneet. Kreikalla on nyt hiukan aikaa etsiä ja tehdä uusia, rakenteellisia ratkaisuja eikä nykyisiä hallinto- ja tuotantorakenteita kannata enää ruokkia.
Keynesiläinen teoriahan edellyttää, että hyvinä aikoina kansantalous kerää säästöjä ja tilapäisen, esim. ulkopuolisen aiheuttaman, taantuman yli mennään käyttämällä kansantalouden pelivaraa. Päätöksentekijöitä, joilla on uskallusta säästää on vain kovin harvassa. Enempi on niitä jakopoliitikkoja.
Ilmoita asiaton kommentti