Ylänurkka: Tänäänkin on ystävänpäivä

Jokunenkin silmäätekevä on myöntänyt masentuneensa eläkkeelle siirryttyään. Ei siksi, että arkirytmi on muuttunut ja työyhteisö jäänyt taakse, vaan siksi, että mistään ei tule enää kutsuja, plaseerausta tärkeimpien tapahtumien eturiviin ja tungosta ympärille.

Se on ikävää, mutta en osaa suuresti kyynelehtiä sen takia, että joku huomaa vasta eläkeiässä, että kutsut ja plaseeraukset ovat tulleet asemalle, ei henkilölle.

Toki koskaan ei ole liian myöhäistä yrittää perustaa identiteettiään uudelle pohjalle.

Sen sijaan silmiini on osunut viime aikoina yllättävän monta haastattelua, jossa ihmiset ovat kertoneet ihan toisenlaisesta unohtamisesta. Niissä kertojaa tai hänen perhettään on kohdannut jokin vakava sairaus, onnettomuus tai muu paha vastoinkäyminen.

Sen jälkeen osa ystävistä on kaikonnut hiljaa näkymättömiin. Järkyttävimmästä päästä oli äiti, joka kertoi, että kun perheen pieni lapsi oli saanut parantumattoman syövän, jotkut ystävät eivät enää ottaneet yhteyttä.

Tämän pienen syöpäpotilaan äiti sanoi, että kyseessä eivät olleet ”titteliystävät”, sellaiset, jotka seurustelevat niiden kera, joiden kanssa on sopiva kaveerata ja keskustella omaisuusveroprosentista.

Kyse on ollut pitkäaikaisista luottoystävistä.

Miten joku voi nukkua yönsä, jos on jättänyt tukematta läheistään silloin, kun tämä sitä eniten tarvitsee?

Pelostako, siitä, ettei halua muistutusta, miten ohuen langan varassa kenen tahansa elämä voi joskus olla? Tai pelosta, ettei tiedä, miten suhtautua ja puhua?

Yleensä näiden tyrmäysten kokeneet selittävät, että tosipaikassa oikeat ystävät punnitaan, ja muut saavatkin mennä. Rivien välistä paistaa kuitenkin iso pettymys ja kolahdus luottamisessa ihmisiin.

Jo joitakin aikoja sitten törmäsin mieheen, joka taisteli pitkään syövän kanssa. Hän oli työpaikallaan erittäin pidetty, kaikki kaipasivat hänen seuraansa ja sydämellisyyttään.

Kunnes paljastui, että syövän kanssa ei ole enää mitään toivoa. Mies sai kohdata pahimmat vaiheensa ilman pitkäaikaisia ystäviään.

Työkaverit eivät enää hakeutuneetkaan hänen seuraansa. Ikään kuin hänestä olisi tullut kummitus, vaikka kyseessä oli ihan sama ihminen. Mitä nyt ulkonäkö tuppaa sairauden loppupuolella rapistumaan.

Silloin tällöin jaetaan neuvoja, miten kohdata vaikeuksissa oleva. Ei tarvitse sanoa mitään erityistä ja voi viedä vaikka makaronilaatikkoa avuksi rasittuneelle.

Ja todellakin: ihminen pysyy samana, vaikka hänellä olisi syöpä, parkinsonismi tai allaan pyörätuoli. Vain dementia muuttaa persoonallisuutta, mutta silloinkin tarvitaan läheisyyttä ja kosketusta.

Olen kohdannut monesti läheisteni vaikeita tilanteita. Se on aiheuttanut surua, mutta harvoin olen kokenut itseäni niin tarpeelliseksi.