Ylänurkka: Eurooppa seinäruusuna

Euroopan olisi nyt syytä olla varuillaan. Samaan aikaan kun se käpertyy itseensä ja omiin, sinänsä tärkeisiin ongelmiinsa, maailman kaksi johtavaa valtaa lämmittelevät näyttävästi suhteitaan. Tehdäänkö se meidän kustannuksellamme?

Meillä eurooppalaisilla on ollut taipumus tuudittautua siihen uskoon, että muu maailma katsoo yhä meitä ihaillen ja meistä mallia ottaen. Sitä kutsutaan eurosentrismiksi eli Eurooppa-keskeisyydeksi, joka on jo kauan ollut enemmänkin nostalgista toiveajattelua kuin todellisuutta.

Tosiasia on, että Eurooppa on jäämässä pahasti alakynteen, kun mittarina käytetään kansainvälistä vaikutusvaltaa. Yksi syy siihen on Euroopan unionin ponneton yhteinen ulkopolitiikka, joka ei ole saanut mitään näkyvää aikaan.

Euroopan jääminen seinäruusuksi näkyi taas kerran, kun nyt maailman johtavan suurvallan tittelistä kilvoittelevat Yhdysvallat ja Kiina ottivat tällä viikolla mittaa toisistaan Washingtonista.

Tilaisuus tarjoutui, kun Kiinan seuraavaksi presidentiksi ennustettu maan varapresidentti Xi Jinping kävi esittäytymässä Yhdysvaltain pääkaupungissa, missä hän tapasi presidentti Barack Obaman.

Vaikka Xi ei ole vielä valtionpäämies, hänet otettiin vastaan ikään kuin olisi jo sellainen. Hänet on määrä nimetä maan presidentiksi vuoden lopulla, jolloin hän korvaa nykyisen johtajan Hu Jintaon.

Yhdysvalloilla ja Kiinalla on useita syitä pitää tiivistä yhteyttä. Yhdysvallat on vielä maailman mahtavin maa useimmilla mittareilla, mutta Kiina ottaa sitä nopeasti kiinni ja voi ajaa sen ohi ainakin taloudessa vielä Xin valtakaudella, jonka uskotaan kestävän kymmenkunta vuotta.

Kaksistaan Yhdysvallat ja Kiina olisivat ylivertainen pari maailmassa, jos ne vetäisivät yhtä köyttä. Kovin monissa asioissa ei niin kuitenkaan käy, vaan useilla rintamilla ne ovat kilpailijoita.

Taloudellisesti maat ovat tiukassa riippuvuussuhteessa.

Kiina valmistaa suuren osan niistä tuotteista, joita amerikkalaiset kuluttajat haluavat. Lisäksi Kiina ostaa runsaasti amerikkalaisia velkakirjoja, jotka pitävät Yhdysvaltain yhteiskuntaa pystyssä. Kummankaan etujen mukaista ei ole katkaista yhtäkkisesti tätä napanuoraa.

Samaan aikaan maat kilpailevat poliittisesta ja vähitellen myös sotilaallisesta vaikutusvallasta varsinkin niiden välissä olevan Tyynenmeren alueella.

Kun Obama julkisti äskettäin Yhdysvaltain uuden sotilasstrategian, hän ilmoitti siirtävänsä sen painopistettä juuri Tyynelle valtamerelle. Se on vastaus vahvistuvan Kiinan haasteisiin.

Vaikka Yhdysvallat on supervalta, senkään voimat eivät riitä kattamaan koko maailmaa – sen on tingittävä jostain.

Euroopan on syytä tehdä jollain tavalla itsensä tykö, jotta se ei jää kokonaan kahden suuren katveeseen. Siihen ei riitä avuton hihkaisu, että hei, älkää unohtako meitä, mekin olemme – tai ainakin olimme – tärkeitä.