Kronikka: Totta ja tarua Pispalan vastarinnasta

Helmikuussa 1942 Tampereen Vuolteenkadulla räjäytettiin armeijan kuorma-auto. Pitkin kevättä räjähteli muuntajia, toukokuussa miina Santalahden pysäkillä sotatarvikejunan alla. Kiskon palasia lenteli sadan metrin päähän.

Valoisa kesä vähensi iskuja, mutta syyskuun lopun yönä tamperelainen kotirintama hätkähti.

Santalahdessa räjähti jälleen sotilasjunan alla. Kiskoja tuhottiin myös pohjoiseen menevällä radalla Vuohenojalla. Vuoresvuoren varikon lähellä räjäytettiin muuntaja. Kaupungin ympäristössä katkottiin sähkölinjoja ja tehtiin useita pienempiä tihutöitä.

Pian huomattiin, että ”terroristit” olivat osin amatöörejä. Muuntajista paljastui räjähtämättömiä panoksia. Rukkamäestä ratavartija löysi laukeamattoman miinan, jonka yli oli yön aikana kulkenut saksalainen sotilasjuna.

Suomi kävi sotaa Neuvostoliittoa vastaan Saksan liittolaisena. Sotahistorian kunnioittavaan nykykuvaan kotirintaman ”terroristit” eivät oikein sovi. Tekojen 60-vuotisjuhlia ei järjestetä.

”Toimimme liittoutuneitten sodanpäämäärien puolesta”, kirjoittaa Sakari Selin (s. 1924) viime vuonna julkaistussa kirjassaan Kun valtiopetos oli isänmaallinen teko. Nuoret sodassa Hitleriä vastaan.

Näemme Pispalan jälleen kerran televisiossa, kun Hannu Salaman romaanista Siinä näkijä missä tekijä (1972) tehdyn tv-elokuvan ensimmäinen osa esitetään tänään (TV1 klo 21.05).

Salaman teos on edelleen hätkähdyttävän komeaa kirjallisuutta. Rakenne on monikerroksinen, kieli kuin ihmisen ajatus. Kirjan ydin ei ole kuvaus äärivasemmistosta, vaan luja proosa ihmisten välisistä suhteista ja maailmasta lapsen näkökulmasta.

Äärivasemmisto leimasi Salaman petturiksi, kun hän kuvasi vasemmistosankarit tavallisina heikkoina ihmisinä, jotka pettivät ja valehtelivat siinä kuin muutkin.

Jouko Turkka teki Salaman tekstistä rujon näytelmän Helsingin kaupunginteatteriin. Sitä vastaan hyökkäsi oikeisto.

En kaipaa 1970-luvusta mitään muuta kuin Lasse Virénin olympiavoittoja ja näitä kulttuurisotia. Nyt mikään ei hätkäytä. Taiteen merkitykset pyöristyvät ”ihan kivaksi” ajanvietteeksi.

Sakari Selinin kirja paljastaa, että Siinä näkijä missä tekijä on enemmän dokumentti kuin uskoinkaan. Se selittää myös äärivasemmiston kiukun.

Sakari Selin esiintyi Kalevi Seilosen haastattelukirjassa Vastarintaryhmä (1992) Salaman kirjan henkilön Reino Tammelundin nimellä. Selin ei ole Tammelund, mutta moni hänen kokemansa asia löytyy romaanista. Selin myös työskenteli 1942 Hannu Salaman isän työporukassa Suomen Pankin rakennustyömaalla, joka on romaanissa keskeisessä roolissa.

Selin kirjoittaa häpeilemättä suomalaisista keskitysleireistä, ”ohranan” kidutuksista ja tapoista. Hän kirjoittaa, että Neuvostoliiton voitto toisessa maailmansodassa takasi Suomen itsenäisyyden. Saksan voitto olisi sen vienyt.

Tamperelaisten nuorten vastarinta murskattiin syksyllä 1942. Lähes kaikki vangittiin.

Selinin kirjan koskettavimmat sivut kertovat hänen pidätyksestään. Selin kaivoi Kurussa omaa hautaansa ja häntä hakattiin Raatihuoneen kellariselleissä vuorokausikaupalla. Silti mieli unohtaa ja korjaa.

”Olen usein ihmetellyt kirjailijan ja kertojien taitoja, joissa kerrotaan yksityiskohtaisesti ja havainnollisesti kidutuksista. Itse siihen en pysty. Jollakin tavalla tuntuu kuin häpeäisin myös kiduttajien puolesta: miten ihmiset voivat alentua sille tasolle”, Selin kirjoittaa.

Peli oli kovaa. Selleissä tapettiin ihmisiä, mutta myös poliiseja kuoli.

Hieman Selin antaa periksi. Ratamiinoissa oli jousi, joka laukaisi suutariksi jääneen räjähteen, kun se kaivettiin esiin. Selin on valmis myöntämään, että miinan purkajan tappamiseksi asennettu ”jousikytkin oli sittenkin liioittelu”.

Sakari Selin teki puolueuran, työskenteli toimittajana Kansan Uutisissa ja lopuksi Veikkauksessa johtotehtävissä. Selin oli ainoa suomalainen toimittaja Unkarissa 1956. Hän kirjoitti 2006 ilmestyneessä kirjassaan, että ilman Neuvostoliiton väliintuloa Unkari olisi joutunut täydellisen anarkian valtaan.

Kiinnostavaa on, mitä Selin jättää kirjoittamatta. Vasemmistonuorten vastarintaryhmä, Neuvostoliitosta lähetetyt desantit, Hämeenkyrön metsäkaartilaiset, puolueen poliittinen siipi, vasikat ja ohrana muodostavat vyyhden, joka jää sotkuiseksi.

Näin jälki-ehrnroothilaisena aikana on kuin tutkimusmatkalla lukiessaan tekstiä, jonka arvot ja historiantulkinta ovat aivan toista kuin valtavirta. Pystyn kuvitteleman vastarintaryhmän motiivin, mutta yhtä kysymystä jään miettimään. Ymmärrän taistelun saatanaa (Hitler) vastaan, mutta miten voi elää sen tosiasian kanssa, että samalla taisteli perkeleen (Stalinin) puolesta.