Ylestä median Roope Ankka

Ensin hyvät uutiset Ylen rahoitusratkaisusta. On oikein ja kohtuullista, että sitkeä solmu alkaa vihdoin aueta. Edellinen hallitus aloitti hautomisen, ja nyt demariviestintäministeri Krista Kiuru saa kunnian pyöräyttää kultamunan. Veronmaksaja pääsee taivastelemaan.

Noin 500 miljoonan euron vuotuinen, turvattu rahoitus antaa Ylelle työrauhan. Yrityksen ei pitäisi olla riippuvainen rahoittajansa mielivallasta tai hyvän tuulen heilahteluista. Päätös on ohjelmatyöntekijöille erinomainen asia. Voi kehittää – tai sitten veltostua.

Veronmaksajat eivät ole yhtä tyytyväisiä. Uskolliset, tv-maksunsa vuodesta toiseen hoitaneet perheet joutuvat kustantamaan nyt aiempaa suuremman osuuden ”eduskunnan radiosta”. Yksinasujat, sinkut voittavat, jos ovat tähän asti osuutensa maksaneet.

Yle joutui rahoituskriisiin ja laihdutuskuurille, kun yhä useampi päätti, ettei tarvitse televisiota tai jätti osuutensa yksinkertaisesti maksamatta. Aukkoa paikattiin jo silloin muin keinoin.

Pääjohtaja Mikael Jungnerin kaudella kasvuun riehaantunut laitos sai tv-maksuun kolme prosenttia yli indeksin ylittäneet korotukset ja eläkerahoja syötiin reippaasti.

Rahoitusta on etsitty lamppujen ja lyhtyjen kanssa pitkään pimeässä. Edellisen hallituksen esittämä mediamaksu oli epäoikeudenmukainen, budjettirahoitus tiukan talouden aikoina pelotti yleläisiä.

Keksittiin siis keino, annettiin yksityiselle yritykselle verotusoikeus.

Yle-vero on erikoinen ratkaisu. Oikeastaan vain kirkolla on tähän asti ollut sellainen oikeus. Kirkosta voi sentään erota – Ylen kanssa liitto on ikuinen.

500 miljoonaa euroa on suuri raha. Sen turvin Yle voi rauhassa uudistua, kehittyä ja keskittyä oikeasti sanapariin julkinen palvelu.

Jos ennakkotiedot Yle-ratkaisusta pitävät paikkansa, Ylen toimia ryhdytään valvomaan uudella tavalla. Tarve on ollut jo vuosia ilmeinen. Valtaansa Ylessä mieltyneet poliitikot ovat ryhmittyneet turvalliseksi käsien piiriksi omansa ympärille.

Käytännössä kaikki on käynyt, mitä Pasilanmäeltä on keksitty ehdottaa. Jos nyt katsotaan kokonaisuuden näkökulmasta, niin hyvä niin.

Esimerkiksi Ylen voimakas panostus verkkotoimintaan ei ole kansalaisten etu. Suomessa on jo nyt parisataa ammattitaitoisesti toimitettua verkkosanomalehteä. Ne riittäisivät hyvin.

Tv-katsojilla on sen sijaan oikeus odottaa, että kansallisen kulttuurin ja urheilun tarjonta kohtaisivat toiveet. Maksukanavat nappasivat nyt esimerkiksi urheilusta mansikat kakun päältä, kun Ylellä muka ei ollut rahaa.

Poliitikot ovat suoramaksupalvelunsa kehittäneet. Nyt suomalaiset on vakuutettava, että kasvava maksu on oikeudenmukainen ja tarpeellinen.

Median kilpailussa Yle saa doping-ruiskeen. Sen taloudellinen etumatka kasvaa. Taantuma ei Pasilanmäelle kiipeä.

Poliitikoilla riittää selittämistä. Heillä on siihen rahoitusratkaisun jälkeen yhä leimallisemmin oma väline.