Tampereen Työväen Teatteri: Villisorsa
- Villisorsan esillepano on äärimmäisen tarkkaan laskettu. Jokainen katse, käännähdys, puheen paino on punnittu.
Näky on komea. He istuvat kuin Viimeisessä ehtoollisessa pöydän takana. Takana on videokangas kuin alttaritaulu.
Sinne heijastuu pinnan alainen maailma, viattomat akvaarion asukkaat, suuremmat syvyyksien saalistajat, sorsat kurottamassa pohjakasveja.
Pöytä on tämän Villisorsa-tulkinnan kaikki: talo ja sen kerrokset, tunnustusten paikka, liinan alle kätketty vääryydellä hankittu varallisuus, tapa olla olemassa edes hetken ryhdikkäästi.
Pöydästä poistutaan vain katsomoon, meiksi jotka haluaisimme vain seurata perhetragediaa ulkopuolelta. Katsomosta noustaan taas alttarille tunnustamaan kuka mitäkin heikkouttaan tai syyttämään.
Näyttelijöiltä on riisuttu roolinimet. He ovat Mikko, Soili, Jyrki, Jarkko, Ritva, Elsa. Näytelmä on riisuttu Ibsenin koukeroisesta replikoinnista pohjalaishämäläiseksi toden puhunnaksi. Hedwigin on tultava toimeen kokonaan ilman repliikkejä.
Kaiken taustalla soi Edvard Griegin yltiöpäisesti tunnelmoiva Peer Gyntin musiikki, samaan uraan jumittuen.
Punnittua puhetta
Mikko Roiha on ohjaajana oikea auteur, oman käsialansa löytänyt taiteilija. Jos ohjaaja saa katsojan odottamaan tulkintaansa jännityksestä kihelmöiden, siinä on teatterin tulevaisuus.
Villisorsan esillepano on äärimmäisen tarkkaan laskettu. Jokainen katse, käännähdys, puheen paino on punnittu.
Ja siitä johtuu myös se umpimielisyys, itselleen esittäminen, mikä tätä tulkintaa vaivaa.
Näyttelijät ovat alkupuoliskon niin täyteen viritettyjä merkityksellistä läsnäoloa, että katsomossakin alkaa ahdistaa. Hengitetään kiivaasti sisään, mutta uloshengityksen kanssa on vähän niin ja näin.
Miksei tämä tunnu?
En pääse mukaan, en saa tulla mukaan. Villisorsan teemat eivät aukea. Kaikella on paikkansa, mutta mikään ei kosketa.
Ikävä kyllä ei edes Elsa-Hedwigin synkkä kohtalo. Elsa Saisio tekee miimisesti upean kaaren, mutta liikekieli on rasittavan poukkoilevaa lentoimitaatioista pöydän yli retkahtavaan ja ristille ojentuvaan uhriin.
Jälkipuoliskolla hengitys onneksi kevenee. Jarkko Pajusen valokuvaaja pääsee olemaan tosi, itseään ihmettelevä, suurta tulevaisuutta haikaileva röyhkimys ja Ritva Sorvali hänen elämään pettynyt vaimonsa. Melkoinen oivallus on panna vaimo lusikoimaan katolta valunutta vettä lounaakseen.
Jyrki Mänttärin pakansekoittaja saa loppua kohti käyttää muitakin keinoja kuin pakonomaista tuijottelua.
(Tämä arvostelu on julkaistu Aamulehden kulttuurisivulla 4.2.2012)
Fakta: Ibsenin Villisorsa
TTT:n ja Lahden kaupunginteatterin yhteistuotanto.
Kantaesitys Lahdessa marraskuussa.
Ibsen on realismin uranuurtaja, näyttämön kieli muuttui kaikille ymmärrettäväksi ja aiheet löytyivät arjesta.
Ibsenin menestys alkoi Brandista (1865). Muita teoksia Nukkekoti, Peer Gynt, Kummittelijoita ja Merenneito.
Villisorsa
Henrik Ibsenin näytelmän Vildanden pohjalta vapaasti kääntänyt ja sovittanut: Mikko Roiha
Ohjaus ja lavastus: Mikko Roiha
Valosuunnittelu: Juha Haapasalo
Ensi-ilta: TTT:n vanhalla päänäyttämöllä 2.2.
Esitys Tampereen Teatterikesässä TTT:n Vanhalla päänäyttämöllä tiistaina 7. elokuuta kello 19.
Teatterikesässä nähty Villisorsa jätti välinpitämättömän olon. Lavalla näkyi robottimaista näyttelijäntyötä, kuin lavalla olisi huonoja harrastajia, ei ammattinäyttelijöitä. Jos esirippu suljettaisiin, mikään ei muuttuisi, koska esitys oli kuin kuunnelma, jossa yhtäkkiä täysillä huudettiin monotonisen puheen jälkeen. Mikä tahansa esitys voi olla hyvä, paitsi tylsä esitys. Ibsenin näytelmä luettuna on mielenkiintoisempi ja syvempi. En ymmärrä, miksi tämä esitys on valittu Teatterikesän ohjelmistoon.
Ilmoita asiaton kommentti