Puheenaihe: Tehdäänkö lapsille tarpeeksi hyvää teatteria?

Aamulehden 11. teatterikeskustelu lähti liikkeelle kovalla sykkeellä, kun tilaisuuden puheenjohtaja, toimittaja Markus Määttänen lupasi, että väittelystä on tulossa kaikkien aikojen paras.

Tiedä siitä parhaasta, mutta keskusteluun ilmestyi kyllä mielenkiintoisia juonteita.

Teemaksi oli valittu yksinkertainen kysymys: ”Hukkaako teatteri lapsen?”

Sen perusteella saattoi arvata, että ei mene kauan ennen kuin puhe tulee rahasta. Näin kävikin jo lämmittelykierroksella, kun Tampereen apulaispormestariksi edennyt teatterimies Perttu Pesä pääsi ääneen.

– Lastenteatteri ei ole ikinä taloudellisesti kannattavaa, koska lippujen hintojen kipukynnys on sellainen, Pesä sanoi.

Tässä vaiheessa puheeseen puuttui myös paneelin ”paha poika”, ohjaaja ja käsikirjoittaja Otso Kautto.

– Keskikokoisen ammattilaisproduktion perustaminen maksaa 100 000 euroa ja pelkästään näiden aloituskulujen kattamiseksi tarvittaisiin 17 000 hengen yleisö. Se on mahdoton yhtälö ilman tukea.

Ja niin edelleen. Tampereen Työväen Teatteri voi tahkota rahaa myymällä Vuonna 85 -musikaalin lippuja hyvällä hinnalla, jolloin aina silloin tällöin johonkin rakoseen mahtuu myös huonommin tuottava lastennäytelmä. Pienen lastenteatterin rahoitus ei näin järjesty.

Terapiaako?

Mutta miksi lapsille ylipäätään pitäisi näytellä, jos se kerran ei millään kannata? Tietysti siksi, että teatterilla on myös kasvattava ja jopa mielenterveyttä edistävä tehtävä. Tämän totesi muun muassa opettaja Mari Renvall, joka harmitteli sitä, ettei teatteria mainita koulujen nykyisessä opetussuunnitelmassa lainkaan – paitsi suunnitelman ruotsinkielisessä versiossa.

Kulttuuri-ihmisten kohdatessa käy usein niin, että lasten kärräämistä teatteriin pidetään automaattisesti arvokkaana asiana, jota pitäisi ilman muuta edistää. Tässäkin keskustelussa hieman paheksuttiin – jos kohta vähän ymmärrettiinkin – opettajia, jotka muiden paineiden puristuksessa eivät vie oppilaitaan teatteriin, vaikka kaupunki maksaisi viulut.

Teatterikasvatus on kuitenkin monisyinen juttu. Se voidaan nähdä jonkinlaisena tulevia ongelmia ehkäisevänä terapiana tai sitten toimintana, jolla laitosteatterit kouluttavat tulevia maksavia asiakkaita.

Oman lisänsä soppaan tuovat nuorten itse tekemät esitykset, joista ei aina tiedä kumpi on tärkeämpää, nuorten saaminen tekemään jotain vai lopputulos. Kirjallisuuden puolellahan on viime vuosina näyttänyt siltä, että yhä harvempi haluaa lukea kirjoja, mutta yhä useampi haluaa itse kirjoittaa romaanin – omasta elämästä totta kai.

Aika pian Otso Kautto hermostui terapiapainotteiseen puheeseen.

– Katson asiaa vain tekijän kannalta ja tästä näkökulmasta teatterilla ei ole mitään yhteisöllistä tehtävää, eikä lastenteatterilla ole mitään erityistä tehtävää. Minuakin pyydettiin aluksi tekemään lastenteatteria, koska minut sai halvalla. Enää ei pyydetä, koska joutuisivat maksamaan enemmän.

– Lastenteatterille on annettu pyhimyssädekehä, jolla oikeutetaan se, että työstä maksetaan vähemmän. Sanotaan, ettei lapsikatsojaa voi huijata, mutta totta kai voi!

Arvostusta?

Kauton mukaan lapsia ja nuoria saa teatteriin tekemällä hyviä esityksiä, siis kunnon taidetta. Kun Markus Määttänen tivasi Kautolta esimerkkiä hyvästä esityksestä, ohjaaja äityi tekemään melko rajun tiivistyksen nykyteatterin tasosta.

– En juurikaan käy katsomassa teatteria, koska suurin osa siitä on skeidaa, enkä kestä siitä syntyvää myötähäpeää.

Mitään yksinkertaista reseptiä lastenteatterin tason nostamiseen Kautolla ei ole, mutta alan arvostuksella – tai sen puutteella – on merkitystä.

– Mielikuva on sellainen, että lastenteatteria tehdään, koska muihinkaan duuneihin ei ole päästy. Miten taso voisi nousta, ellei arvostus muutu ja saada tekijöitä kilpailemaan siitä, kuka tekee kovimman hitin kolmivuotiaille?

Toisaalta eivät lapset aina tarvitse juuri heille suunnattuja näytelmiä. Aamulehden teatteritoimittaja Anne Välinoro muisteli lämmöllä lapsena näkemäänsä Viulunsoittaja katolla -esitystä. Paitsi että sen sanoma puhutteli evakkosuvun lasta, se sytytti myös pysyvän rakkauden teatteriin.

Keskustelun panelistit

Perttu Pesä. Näyttelijä, ohjaaja ja joulukuun alkuun asti Tampereen apulaispormestari. Siirtyy sitten Tampereen tapahtumatoimiston vetäjäksi. Esiintyi jo kaksivuotiaana tv-sarjassa Hanski.

Antti Kauppi. Ahaa Teatterin teatteriteknikko jo vuodesta 1999. Sitä ennen työskenteli Oulun kaupunginteatterissa.

Mari Renvall. Aleksanterin koulun ranskankielisen luokan opettaja, joka on kouluttautunut draamapedagogiksi.

Otso Kautto. Ohjaaja, käsikirjoittaja ja kirjailija, joka vetää Quo Vadis -teatteriryhmää. Hänen nuorille tekemiään näytelmiä ovat muun muassa Pelastetaan äiti ja Rakkausjuttu.

Anne Välinoro. Aamulehden pitkäaikainen teatterikriitikko, joka tekee teatteria itsekin.

Markus Määttänen. Aamulehden kulttuuri- ja näkökulmaosaston toimittaja ja vt. uutispäällikkö.

Ota kantaa: tehdäänkö lapsille ja nuorille tarpeeksi hyvää teatteria?