Mikä on kaikkien aikojen paras kotimainen dekkari? Äänestä!

Onko se Mika Waltarin klassikko Komisario Palmun erehdys vuodelta 1940?

Vai kiilaako yllätyskärkeen Leena Lehtolaisen vuoden vanha Minne tytöt kadonneet ?

Vai onko Matti Yrjänä Joensuun luoma Harjunpää sittenkin ylivoimainen ykkönen?

Entä kuinka paljon kovassa kisassa painaa komisario Koskisen kotikenttäetu?

Dekkareihin keskittyvien Vanhan kirjallisuuden päivien kunniaksi etsimme nyt kaikkien aikojen parasta kotimaista dekkaria. Sen valitsevat Aamulehti.fi:n lukijat, joten äänestä! Äänestyslomake on tämän jutun lopussa.

Johtolankana on kahden dekkarikirjailijan ja yhden dekkaritoimittajan laatima henkilökohtainen kotimaisten rikosromaanien kärkikymmenikkö.

Kirjailija Seppo Jokinen pani dekkarit rohkeasti paremmuusjärjestykseen, rikostoimittaja ja kirjailija Jarkko Sipilä haki suosikit maantieteellisesti, toimittaja Marja Aaltion lista on kronologinen.

Leena Lehtolainen, Matti Yrjänä Joensuu ja Seppo Jokinen löytyvät kaikilta listoilta, muuten hajonta on kiitettävä.

Asiantuntijoiden listoilta diskasimme vain yhden teoksen. Seppo Jokinen laittoi piruuttaan omalle listalle vielä syntymättömän teoksensa K17. Sitä ei voi äänestää, koska sitä ei ole vielä olemassa.

Ota siis kantaa ja äänestä! Jokaiselta koneelta voi äänestää vain kerran. Jos oma suosikki puuttuu loistalta, niin oman suosikin voi tuoda esiin muu-kohdassa.

Tässä asiantuntijoiden suosikit:

SEPPO JOKINEN, kirjailija

1. Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset, 1984. Tähän voisi listata Joensuun tuotannon kokonaisuudessaan. Hänen ansiostaan suomalaisen rikosromaanin arvostus on noussut samalle tasolle muun kaunokirjallisuuden kanssa.

2. Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet, 2010. Lehtolainen kirjoittaa viisaasti ja hillitysti ajankohtaisesta aiheesta, maahanmuuttajien maailmasta. Jokaisen suomalaisen olisi syytä lukea tämä kirja.

3. Pentti Kirstilä: Jäähyväiset presidentille, 1979. Harmillista kun Hanhivaara muutti aikoinaan Tampereelta Helsinkiin. Komisario Koskiselle se oli kuitenkin onnenpotku. Sorilta vapautui vakanssi.

4. Outi Pakkanen: Yöpuisto, 2001. Anna Laine -dekkareista löytää upeita miljöökuvauksia Helsingistä. Pakkasta lukiessa tulee helposti nälkä. Sen rahan minkä sijoittaa Outin dekkareihin, sen säästää keittokirjoissa.

5. Tapani Bagge: Kummisedän hautajaiset, 2008. Baggen huumori on herkullista ja hänen kirjojaan voisi kutsua dekkarien sijasta yhtä hyvin veijariromaaneiksi. Suomen Donald E. Westlake.

6. Harri Nykänen / Jarkko Sipilä: Paha paha tyttö, 2011. Kaksi pitkän linjan kirjailijaa ja rikostoimittajaa teki onnistuneen dekkaridueton. Mielenkiintoinen kirja sikälikin, että kummankin aiemmasta tuotannosta tuttu hyvä rosvo ja hyvä poliisi -asetelma toimii mainiosti tässäkin kirjassa.

7. Eija Piekkari: Pako portin alta, 2011. Rikosylikonstaapeli Krisse Elo on tervetullut lisä suomalaiseen sepitepoliisikuntaan. Piekkari kunnostautuu varsinkin dialogin saralla. Naseva replikointi kuljettaa juohevalla tavalla tarinaa.

8. Reijo Mäki: Mullan maku, 2000. Mäen ympäristökuvaus on niin värikästä, että se saa jopa meikäläisen, paljasjalkaisen tamperelaisen kiinnostumaan Turusta. Maininnan arvoinen saavutus.

9. Marko Kilpi: Kadotetut, 2009. Kilven poliisityön kuvaus on varmasti asiantuntevinta tämänhetkisessä rikoskirjallisuudessamme. Eikä mikään ihme, toimiihan mies kirjailijatyönsä ohessa konstaapelina Kuopiossa.

10. Seppo Jokinen: Työnimi K17, 2012. Sanaakaan en ole vielä pannut paperille. Tarina pyörii kuitenkin päässä ja henkilötkin alkavat pulista siellä jo omiaan. Kirjasta tulee Komisario Koskinen -sarjan ja koko kotimaisen dekkarivuoden 2012 helmi. Tosin tunne on joka vuosi sama ja aina yhtä vahva. Niin kai sen on oltavakin. Turha kai olisi muuten edes aloittaa.

JARKKO SIPILÄ, kirjailija, rikostoimittaja

Suomalaisten dekkareiden asettaminen järjestykseen osoittautui minulle mahdottomaksi, siksi otin maantieteen avuksi ja mietin kaupungeittain kiinnostavimpia rikosromaaneja.

1. Tampere: Seppo Jokinen: Hukan Enkelit, 2001. Sopivasti paikallisväriä ja mielenkiintoinen rikostapaus. Lisäksi tässä on myös yhteiskunnallisia elementtejä Koskisen yksityiselämää unohtamatta.

2. Turku: Reijo Mäki Black Jack, 2003. Reijo Vares palasi baariin lyhyeltä tauolta tämän kirjan myötä. Mäen lukeminen vaatii sopivan rennon mielentilan, jonka saavuttaa laiturinnokkaa paremmin terassiauringossa.

3. Kuopio: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja, 2007. Kirjassa ei kaupunkia varsinaisesti mainita, mutta mikä muu se voisi olla kuin Kuopio. Kilven esikoisteos nappasi vuoden johtolanka -palkinnon ja seuraava ylsi Finlandia-ehdokkaaksi. Raikasta kieltä.

4. Rovaniemi: Jari Tervo Pyhiesi yhteyteen, 1995.Tässä miellyttää rakenne – kertojannäkökulmat vaihtuvat ja kirjailija tavoittaa kunkin oman äänen. Alkulause: "Minut tapettiin vappuviikolla" on klassikko.

5. Espoo: Leena Lehtolainen: Luminainen, 1996. Palapelidekkarin aineksia sijoitettuna naisten terapiakeskukseen ja päähenkilönä naispoliisi. Raavas mies voisi kauhistua, mutta parempi on lukea. Ainakin jos vaimo käskee.

6. Helsinki: Harri Nykänen: Takapiru, 1989.Takapiru on laitapuolen Helsinkiä parhaimmillaan ja tarina on kerrottu roistojen näkökulmasta. Alkusysäyksenä on peliluolan ryöstö.

7. Helsinki: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset, 1984.Harjunpää ja heimolaiset -teoksessa Joensuu ei hyssyttele, vaan on kerrassaan säälimätön. Joensuun kirjat toimivat erinomaisesti myös äänikirjoina, joissa kuvaukset pääsevät rauhallisen tahdin myötä oikeuksiinsa.

8. Jyväskylä: Markku Ropponen: Puhelu kiusaajalta, 2007. Otto Kuhala on yksityisetsiväksi siirtynyt ex-poliisi, joka törmää Jyväskylän maisemissa outoihin tapauksiin. Sopii helteille, koska Jyväskylän räntäsade hyytää.

9. Hämeenlinna: Tapani Bagge: Musta taivas, 2006.Tampereen ja Helsingin väliä ajavan ei tarvitse pysähtyä Hämeenlinnaan, jos lukee Baggen kirjat. Kaupunki ja erityisesti sen alamaailman hahmot heräävät tekstissä henkiin.

10. Itäraja: Matti Rönkä: Ystävät kaukana, 2005. Kirjassa liikutaan itärajan tällä ja tuolla puolen. Kirja kertoo sen, että menneisyydestään ei pääse koskaan irti.

MARJA AALTIO, toimittaja

1. M. Levä / Marton Taiga (oikeasti Martti Löfberg): Komisario William J. Kairala, mestarisalapoliisi, 1938. Pyöreäkasvoinen ja eksentrinen Kairala lienee toiminut esikuvana niin Karmalle kuin Palmulle. 1930-1940 -luvulla suomalainen salapoliisikirjallisuus eli nousukauttaan.

2. Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys, 1940. Aikansa kuva ja ehdoton Suomi-klassikko, kuten Waltarin muutkin dekkarit. Kannattaa lukea, vaikka olisi elokuvan nähnytkin.

3. Outsider (Matti Haapakoski): Peli on menetetty, 1941. Kuukasvoinen Klaus Karma ratkoo rikoksia paremman väen piirissä, kun eversti Kammernko murhataan. Alkuperäiseltä ammatiltaan Karma on arkkitehti.

4. Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja ahdistelija,1982. Mikä tahansa Joensuun tuotannosta sopisi listalle. Teoksesta nousee esiin Joensuun tapa pohtia tekojen motiiveja ja yhteiskunnan vaikutusta yksilön tekoihin.

5. Leena Lehtolainen: Tuulen puolella, 1998. Maria Kallio tutkii Espoon saaristossa sattuneita kuolemantapauksia. Lehtolaisen dekkareiden voima on Maria Kallion henkilöhahmossa. Juoni kulkee ja asiat ovat kohdillaan.

6. Seppo Jokinen: Sana sanaa vastaan, 2005. Jokisen teksti paranee kirja kirjalta. Tässä kymmenennessä teoksessa miljöökuvaus on kohdillaan ja komisario Koskisen yksityiselämässä tapahtuu.

7. Ari Paulow: Päästä meidät pahasta, 2006. Yksityisetsivä ja ravintoloitsija Jesse Hackman seikkailee Oulussa, mikä on erittäin mukavaa vaihtelua etelän etsiville. Paulowin jerrycottonmainen tyyli pitää lukijan tiukassa otteessaan.

8. Marienne Peltomaa: Pimeä portaikko, 2009. Pimeä portaikko kertoo maailmasta, jossa ongelmat periytyvät. Kierteestä selviää vain kovettamalla itsensä ja kieltämällä menneisyytensä. Peltomaan teksti on sujuvaa ja dialogi napakkaa.

9. Jaana Airaksinen: Kätköissä Paratiisin, 2004. Kirja on paitsi vauhdikas dekkari, myös selkeä kannanotto talouselämän kehitykseen sekä kuvaus vallasta ja pelosta.

10. Eppu Nuotio: Paine, 2010. Pii Marin tuo vaihtelua suomalaiseen salapoliisigalleriaan. Musta radiotoimittaja ei tyydy tutkimaan vain länsirannikon rikoksia, vaan selvittää myös oman elämänsä mysteerejä.