Puheenaihe: Voiko kukaan syntyä oikeasti tanssivaksi paradoksiksi, Lady Gagaksi?

Vanha kunnon Tyler Durden on saanut turpaansa. Häntä on potkaistu korkokengällä suuhun, hänet on kampattu lateksisäärillä ja sidottu narubikineillä patteriin verissäpäin. Hänen sellissään laulaa popin kuningatar Lady Gaga livenä: My mama told me when I was young / We are all born superstars. Vapaasti suomentaen: synnymme kaikki supertähdiksi, ihan kaikki, opetti äiti pikku-Gagaa.

Tyler yrittää sanoa vastaan, mutta ei voi kuin pyöritellä turvonnutta naamaansa.

Lady Gagan uusin Born This Way -levy (”Synnyin tällaiseksi”) ilmestyi maanantaina, ja se myy seuraavien kuukausien aikana satojen miljoonien eurojen edestä. Jokainen myyty Gaga työntää kapitalismin sydänäänillään Tyler Durdenin ideologiaa syvemmälle postmodernin historian tunkiolle.

Kitkeryyden hedelmä

Kukako Durden?

Vuonna 1999 Durden määritteli tulevan vuosituhannen kovimman sukupolvitotuuden David Fincherin elokuvassa Fight Club: ”Televisio on kasvattanut meidät kaikki uskomaan, että jonain päivänä olemme miljonäärejä, elokuvajumalia, rocktähtiä. Mutta pikkuhiljaa opimme, ettei meistä sellaisia tule. Ja se tekee meidät hyvin vihaisiksi.”

Durdenin Fight Club -julistus synnytti sukupolvellisen mustiin pukeutuvia kyynikoita, jotka nauroivat kitkerää vahingoniloa ja omaa mittättömyyttään Irakin sodan, George W. Bushin ja Matti Vanhasen maailmassa.

Ja sitten tulee yhtäkkiä tämä supermallin vartalolla ja äänellään Madonnan miten päin vain pesevä jumalatar. Hän laulaa New Yorkin täydessä Madison Square Gardenissa seksikkäämpänä kuin koskaan olevansa koulukiusattu hylkiö ja epävarmuuden ruumiillistuma. Ja kohta se räväyttää olevansa pelkkää tukkaa (I am my hair / it’s all the glory I bear).

Eihän tähän pystynyt edes John Travolta Saturday Night Feverissä!

”Isä löi mun tukkaani”, oli ainoa mitä 70-luvun ruumiillistuma sai suustaan. Kaksituhattaluvun Gaga tainnuttaa Travoltankin välittömästi säkeellään ”I am as free as my hair”, olen vapaa kuin hiukseni.

Gaga on Idoru

Jos Kate Bushia ylistetään rockin suureksi mysteerinaiseksi, niin hänkään ei ole mitään verrattuna Gagaan, joka on tanssiva paradoksi.

Kun Gaga karjaisee mikkiin, siinä on yhtä paljon potkua kuin Janis Joplinin liveärjäisyissä 1960-luvulla. Vaikka Gagassa riittää todellisia ominaisuuksia – ääni, ulkonäkö, biisintekokyky ja lavakarisma – ihan tarpeeksi, hän on silti enemmänkin ultimaattisen rocktähden kuva kuin todellinen persoona.

Saman tyyppistä hahmoa kuvaa William Gibson Idoru-romaanissaan. Siinä ikääntyvä megarocktähti Rez haluaa mennä naimisiin vain netissä elävän synteettisen tekoälypersoonallisuuden, Rei Toein, kanssa.

Lady Gagan kanssa haluavat naimisiin kaikki muutkin kuin ikääntyvät rocktähdet, olivat he miehiä, naisia, heteroita, homoja tai jotain siltä väliltä. Gaga myös kannustaa kaikkia, ihan kaikkia transseksuaaleja ja dragqueeneja myöten olemaan rehellisesti oma itsensä.

Kymppitonnin sääntö

Tyler Durdenin julistus sai meidät ehkä nauttimaan absurdista vahingonilosta, mutta ei se meitä vihaisiksi tehnyt. Päinvastoin, se synnytti Lady Gagan ja koko häneen kiteytyvän nettikapitalismin. Siinä supertähtiä on entistä vähemmän, mutta he ovat käsittämättömän suuria megatähtiä.

Nettikapitalismissa ihminen elää Durdenin paljastamassa illuusiossa entistä vahvemmin. Me kaikki kuvittelemme muuttuvamme supertähdiksi yhdellä klikkauksella, ja unohdamme täysin 10 000 tunnin säännön. Sen mukaan 10 000 tunnin harjoitus asiassa kuin asiassa tekee mestarin. Tätä Gagan äidinkin slogani ”synnymme kaikki supertähdiksi” käytännössä tarkoittaa.

Gagalta kymppitonni tunteja tuli täyteen jo aikaa sitten.

Meidän muiden pitää vain jatkaa harjoittelua – tai niin kuin Gaga tiivistää Born This Way -levyllään: ”We are not just art for Michelangelo”, emme ole pelkästään Michelangelon taiteen materiaalia.

Markus Määttänen

markus.maattanen@aamulehti.fi

Käykö Lady Gaga esikuvaksi nousuun yrittävälle Suomelle? Kommentoi!