Puheenaihe: Onko menestys tavoittelijalleen myrkkyä?

Perjantaina sai ensi-iltansa Darren Aronofskyn ohjaama elokuva Black Swan, jonka naispääosan esittäjä Natalie Portman sai vastikään Oscar-palkinnon roolistaan Nina-ballerinana.

Portmanin roolihahmo, Nina harjoittelee harjoittelemasta päästyäänkin balettia ja etenkin Pjotr Tshaikovskin Joutsenlampea. Pääosasta Joutsenlampi-baletissa haaveileva Nina antaa Joutsenlammen soida kännykässään myös soittoäänenä. Innostuksen taustalla on Ninan äiti ja hänen omat keskeneräisiksi jääneet urahaaveensa.

Black Swan -elokuvan äitiä riivaa sama ajatus kuin kaikkia niitä pienten jääkiekkoilijoiden vanhempia, jotka tälläkin viikolla päivystävät juniorikaukaloiden laidalla karjahtelemassa niska sinisenä jälkeläisilleen tappokomentoja. Uskovatko hyvää tarkoittavat vanhemmat vieläkin, että lapsi tekee sen mitä vanhempi ei itse osannut, kyennyt, saanut tai ehtinyt tehdä? Lapsen täytyy menestyä!

Kaikki tahtovat menestyä

”Ihminen tarvitsee menestyskokemuksen”, kirjoittaa dramaturgi ja kolumnisti Outi Nyytäjä teoksessaan Menestys ja moraali (Minerva 2007)

Menestyksen kokemisen tarve on kaikille ihmisille yhteistä. Mittarit vain ovat erilaiset: Yksille menestystä elämässä on kohtuullinen toimeentulo ja onnellinen, hyvinvoiva perhe, Toisille taas kelpaavat vain miljoonatulot ja omalla alallaan supertähdiksi nousseet perheenjäsenet. Nykyajalle tyypillisintä on mitata menestystä maineella, mediahuomiolla ja julkisuudella. Gus van Santin mediasatiirisessa elokuvassa Hinnalla millä hyvänsä (1995) todettiin moneen otteeseen ”Amerikassa et ole mitään, ellet ole televisiossa”. Suomi on 16 vuodessa amerikkalaistunut paljon enemmän kuin olisimme osanneet arvata. Siitä kertovat tuhansien tarjokkaiden laumat tosi-tv-ohjelmiin. Näemme massoittain julkisuuden tykinruoaksi halukkaasti tyrkyttäytyviä nuoria, joista ei koskaan kuulla enää myöhemmin mitään.

Ruumiita tien laidalla

Se, että menestyksen synonyymejä ovat nykyään ”onni”, ”onnistuminen” ja ”myötäkäyminen” paljastaa, kuinka myönteisenä menestymistä pidetään. Menestymisen myönteiset puolet peittävät näkyvistä menestymisen paineen, josta tulee helposti menestymisen pakko. Kun menestymisestä tulee pakko, niin silloin turhautuminen on varmaa, sillä kaikkien on mahdotonta menestyä.

Jokaisen menestyjän tie onnistumiseen on katettu kymmenien, satojen, ellei tuhansien muiden menestystä yrittäneiden epäonnistumisilla.

Johdattaako menestyksentavoittelu väistämättä onnettomuuteen, turmioon, kuolemaan tai mielisairauteen? Niin voisi luulla pelkästään elokuvia katselemalla ja niihin uskomalla. Voisiko kyse olla jostain vähän enemmästä kuin pahantahtoisesta halusta lannistaa menestykseen pyrkijöitä?

Kovin monien elokuvien, romaanien tai muiden populaari- tai korkeakulttuurin tuotteiden taustalla on yksinkertainen moraliteetti eli ajatus ylpeyden käymisestä lankeemuksen edellä.

Menestyksen maksaja?

Varoitukset turhan korskeuden sokeuttavasta vaikutuksesta ovat niin yleisiä, koska ne useimmiten osuvat maaliinsa.

Montako kertaa suurella metelillä maailmaa valloittamaan lähteneet rock-yhtyeet, urheilijat, taiteilijat, elokuvatuottajat tai muut yrittäjät ovat palanneet nenilleen saaneina kotinurkkiinsa nysväämään. Tarinoiden opetus on: Älä uhoa tyhjää. Näkötornin korkuiset myyntipuheet otetaan tosissaan vain näkötornikauppiaan suusta.

Mutta sittenkin joku aina onnistuu ja menestyy. Eniten menestystä janoavat kuitenkin ne, joilla ei ole mitään mahdollisuuksiakaan. Yhteiskunnan ilmapiiri, aika ja arvot ajavat kaikki yrittämään menestystä.

Menestyksentavoittelun pimeisiin puoliin kuuluvat myös tavoittelun viimekätiset maksajat. Moniko avioliitto ja työura on jauhautunut silpuksi menestyksentavoittelun myllyssä?

Joillekin menestys ei tule ilman sisuksia korventavaa kilpailun- ja voitonhalua, joka päästessään irralleen kasvaa pakkomielteiseksi suhteeksi menestykseen. Pakkomielle menestyä saattaa karata kaiken tieltään polttavaksi roihuksi.

Myrkyttääkö menestymisen halu kaiken mihin se koskee? Entä jos työpaikan tikkaremmi on ihan tyytyväinen sijoitukseensa puulaakijoukkueiden häntäpäässä? Joillekin ihmisille kilpailu ei ole tärkein asia, vaan rento ajan viettäminen tutussa porukassa.

Missä kulkee raja terveen menestyksenhalun pahanlaatuisen pakkomielteen välillä?

Antti Selkokari

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja elokuvan asiantuntija