Puheenaihe: Ikä karttuu, mies pehmiää
- Iiro Viinanen
- KUVAT
Suomessa on julkaistu useita herkullisia keskustelukirjoja. Antoisimpia ovat olleet ex-arkkipiispa John Vikströmin ja kulttuurimoniottelija Jörn Donnerin kymmenisen vuotta sitten julkaistu kirjeenvaihto Elämme, siis kuolemme sekä piispa Juha Pihkalan ja tähtitieteilijä Esko Valtaojan Tiedän uskovani, uskon tietäväni.
Nyt samaan saumaan iskee Suomeen kahdelta eri laidalta vaikuttanut poliitikkopari Iiro Viinanen – Esko Seppänen. Heidän kirjeenvaihdostaan koostettu Vasen oikea, oikea vasen (Minerva 2012) ilmestyy virallisesti tänään.
Ensimmäiseksi tuleekin mieleen kysyä kustantajilta, voisiko keskustelukirja syntyä myös jollain muullakin menetelmällä kuin usuttamalla kaksi eläkeikäistä herrasmiestä toistensa kimppuun.
Kun seuraava tällainen opus ilmestyy, ostan sen korkeintaan siinä tapauksessa, että vähintään toinen keskustelija on nainen ja jompikumpi edes alle nelikymppinen.
Iiro yllättää
Totta kai insinööri-Iiron ja ekonomi-Eskon sananvaihtokin kiinnostaa. Politiikasta ja yrityselämästä jo eläkkeelle siirtyneet veteraanit rakastavat keskinäistä erimielisyyttään kuin Isä Camillo ja pormestari Peppone, päähahmot Giovanni Guareschin legendaarisista italialaiskirjoista.
Teoksen myyntiä edistänee sopivasti, että luvassa on pieniä yllätyksiä. Viinanen kyseenalaistaa kvartaalitalouden ja epäilee, onko osakepörssistä mitään iloa. Ikuinen EU-kriitikko Seppänen taas ennustaa rahaliiton pysyvän ehjänä ja erottuu näin tuomiopäivän profetioilla presidenttikampanjaa käyneistä Paavo Väyrysestä sekä Timo Soinista.
Mutta paljon on virrannut vettä niin Pojoessa kuin Vääksyn kanavassakin Eskon ja Iiron kirjoittaessa ilman, että heidän välilleen kehkeytyy aitoa ajatustenvaihtoa ja omien mietteiden kriittistä arviointia.
Esko yllättyy
Kumpikin on tullut uusiinkin aatoksiinsa lähinnä oman pohdiskelun pohjalta. Sen verran poliitikkoja he taitavat edelleen olla, että kirjeenvaihdon aikana ei kumpikaan käänny missään merkittävässä asiassa toisen kannalle tämän argumenttien vakuuttamana. Pääasiassa he kertovat toinen toisilleen, mitä mieltä itse ovat.
Seppänen ei esimerkiksi intoudu kopittelemaan Viinasen kanssa pörssin lopettamisajatuksella, vaikka myöntääkin vaikuttuneensa kapitalismin kannattajan ennakkoluulottomuudesta, melkeinpä kerettiläisyydestä tapauksessa. Poliitikon kuvaan kuuluu ainakin Suomessa tietty ”pehmentyminen” aktiiviuran jälkeen. Esimerkkejähän on aina Harri Holkeria myöten.
Iiro Viinasen muodonmuutos on siltikin aika lailla omassa sarjassaan. Suoraviivaisena säästäjänä ja kovana etujen leikkaajana aikoinaan suorastaan ikoniksi kohonnut kokoomuslainen on tätä nykyä suoranainen ympäristöaktivisti.
Kyllä Viinanen yhä moittii myös ay-liikettä, mutta melkeinpä pahimpana pahana hän näkee nyky-Suomessa turveteollisuuden, joka saa aikaan tuhoja soiden alapuolisissa vesistöissä. Tähänkään Seppänen ei suoranaisesti tartu.
Ay-liikkeestä vasemmistolainen Esko ja oikeisto-Iiro löytävät yhteisen maalitaulun. Mutta jälleen vuoropuhelu jää pääosin puuttumaan. Seppäselle työläisten etujärjestöjen pahin vika on niiden demarivaltaisuus, kun taas Viinasta risovat edelleen eniten lakot, etenkin laittomat.
Tauti yhdistää
Ihmisiä ja asioita seuraaville ei tule yllätyksenä, että toistensa jokseenkin täydellisinä vastakohtina eduskunnassa aikoinaan esiintyneet poliitikot ovat löytäneet toisensa ja toisissaan uudenlaisen ystävyyden.
Heitä yhdistää parantumaton sairaus, Parkinsonin tauti. Lisäksi Seppänen on joutunut helvetillisen henkisen mankelin läpi joutuessaan seuraamaan vierestä aikuisen poikansa Kaapon kuolemaa sappitiehyen syöpään.
Kirjassa puhutaan muutakin kuin politiikkaa. Vaikuttavinta on poikansa menettäneen isän puhe eutanasian puolesta. Sitä lukiessa joutuu vannoutunutkin elämän pyhyyden fundamentalistipuolustaja miettimään oman kantansa kestävyyttä.
Ota kantaa
Iiron vai Eskon linjoilla? Pitääkö pörssikauppa lopettaa?
Eläkkeellä saa olla oma itsensä. Ei tarvitse apinoida puolueen linjoja.
Ilmoita asiaton kommentti