Puheenaihe: Erotuomarien keinot käyttöön ja valta takaisin opettajille
Erityisohjaaja ja erotuomari Jukka Innanen ei tyydy vähään. Hän haluaa estää nuorten syrjäytymisen, nostaa opettajan kunniapaikalle ja palauttaa työrauhan kouluihin.
Keinot löytyvät eilen julkistetusta Innasen kirjasta Ryhmänohjaus estämään nuorten syrjäytymistä.
Innanen soveltaa erotuomarina oppimiaan konsteja koulumaailmaan. Lähtökohta on kirkas:
– En ikinä lähde kentälle tuomitsemaan, vaan viheltämään, palvelemaan. Se on erotuomarin tehtävä: auttaa peliä, jakaa oikeutta ja totuutta, sanoo tamperelainen Innanen.
– Erotuomari ei saa pettää muita eikä itseään. Päätöksiä on tehtävä, oikeita tai vääriä. Jos erehdytään, pyydetään anteeksi.
Samalla tavalla pitäisi myös opettajan ajatella tehtävästään. Se ei kuitenkaan ole mahdollista, koska jotakin hyvin oleellista puuttuu koulumaailmasta.
– Puhutaan paljon yhteisistä pelisäännöistä. Mutta ei niitä ole. Kukaan kouluissa ei tiedä, miten pitäisi toimia, hän sanoo.
– Jalkapallossa asia on selvä. Jos tuomari näyttää punaista korttia, kaikki tietävät, mitä siitä seuraa. Mutta jos opettaja poistaa häiriköivän oppilaan luokasta, kaikki on epäselvää.
– Vanhemmat soittavat, rehtori asettuu heidän puolelleen, samoin johtokunta. Opettaja jää yksin. Tähän pitää saada ensimmäiseksi muutos: opettajalle pitää antaa lisää valtaa.
Innasen mukaan kasvatus on muuttunut sirkukseksi, jossa kukaan ei ota vastuuta.
– Kouluihin tulee lisää psykologeja ja kuraattoreita, mutta se on väärä järjestys. Opettajia pitää saada lisää, ihmistyöntekijöitä, tervejärkisiä aikuisia.
Kohtaamisen pelko
Innanen on luonut näkemyksensä kantapään kautta. Tällä hetkellä hän työskentelee erityisohjaajana Pirkanmaan ammattioppilaitoksessa, ja näkee joka päivän saman ongelman.
– Opettajat eivät enää uskalla kohdata oppilasta kahden kesken. Enää ei ajatella, että tuo on minun oppilaani, te olette minun luokkani. Kaikki hajoaa epämääräisyyteen, hän sanoo.
– Opettajien arvostus on pohjalukemissa. Nyt pitäisi herätä tajuamaan, kuinka tärkeässä asemassa opettajat ovat. Heille pitää antaa konkreettista tunnustusta.
Innanen näkee kuitenkin myös opettajissa syytä arvostuksen alennustilaan.
– Opettajat eivät halua tehdä yhteistyötä. Jos joku uskaltaa sanoa, ettei pärjää jonkun oppilaan kanssa, niin vastaus on ”ai jaa, kyllä mä vain pärjään.” Ollaan salaa tyytyväisiä, jos kollegalla on vaikeaa. Tällainen on aivan kestämätön tilanne, Innanen sanoo.
Myös asenteissa on vikaa.
– Ihmettelin kovasti, kun äidinkielen opettaja ei saanut millään kuria ja kontaktia luokkaan. Yritimme yhdessä kaikkea. Lopulta opettajan suusta lipsahti totuus: ”Ai että mä vihaan noita jätkiä.”
– Eihän tuolla asenteella opettamisesta tule mitään. Oppilaita pitää kunnioittaa, jokaisesta pitää löytää jotakin hyvää.
Rohkaisu pelastaa
Innasen mukaan yksi rohkaiseva lause voi muuttaa nuoren elämän: mitätöity, lannistettu ja vähätelty poika alkaa äkkiä uskoa itseensä.
– Opettajilla on uskomattoman paljon keinoja estää syrjäytymistä.
Myös työrauha paranee hetkessä.
– Kovatkin karjut alkavat syödä kädestä, kun löydät heistä jotakin hyvää ja pystyt sanomaan sen ääneen.
Innanen on itse kärsinyt lukihäiriöstä ja tietää yhden hyvin tärkeän asian.
– Opettajat harvoin tajuavat, että joku ei oikeasti ymmärrä yhtään, mistä opetettavassa asiassa on kysymys. Nuori taas ei uskalla sanoa tätä ääneen, vaan kätkee hätänsä häiriköimällä, viemällä huomion asian ytimestä.
– Jos opettaja osaa asettua oppilaan asemaan ja ongelma myönnetään, silloin otetaan iso askel eteenpäin.
Innanen myöntää, että hänen sympatiansa ovat ”satasella” arkojen, ujojen ja hitaiden oppilaiden puolella.
– He ovat syrjäytymisvaarassa. Heidän eteensä teen työtä, en menestyjien, hän painottaa.
Liikaa ei silti saa ymmärtää.
– Opettaja on kuitenkin se, joka settiä vetää, eikä kysele liikoja, eikä anna liikaa valintoja. Jos menen mukaan siihen, mitä jengi vetää, niin eihän niillä ole sitten mitään vastusta.
– Aikuinen on sellainen, joka on ehtinyt tehdä virheitä. Aikuinen on oppinut, että tärkeintä ja hienointa on, että voi auttaa muita.
Innasen ohjelma
1. Valkoinen vaihe. Vielä ei nuhdella. Ryhmänohjaaja käyttää valkoista arkkia, joka täytetään yhdessä. Ohjaaja soittaa kotiin ja kertoo, että ongelmia on ilmennyt. Oppilaan kanssa sovitaan, että jos työ ei tuo tulosta, siirrytään toiseen vaiheeseen.
2. Keltainen vaihe. Opiskelijalle annetaan selkeästi varoitus. Mukaan tulevat ammattilaiset tukipalvelusta, vastuu siirtyy opettajalta heille.
3. Punainen vaihe. Opiskelijaa ja vanhempia on kuultu, mutta mikään ei ole tepsinyt. Nyt astuvat esiin päälliköt, jotka päättävät sanktioista. Valkoisen ja keltaisen vaiheen tiedot eli kaikki todisteet ovat heidän käytettävissään.
Vahvuudet: Opiskelijat, opettajat, tukipalveluhenkilöstö ja oppilaitoksen johto toimivat kaikki yhdessä. Näin muodostetaan todellinen toimeenpantu ja ymmärrettävä käytäntö. On luotu kulttuuri, joka vahvistuu vanhetessaan.
Ota kantaa: Pitäisikö opettajille antaa lisää valtaa kouluissa?
Innanen puuttuu tärkeään ja ajankohtaiseen asiaan. Koko koulutusjärjestelmä tarvitsisi perusteellisen uudistuksen. Kysehän on jatkumosta, joka alkaa jo esikoulusta. Sitä niitetään, mitä on kylvetty. Kurin ja kunnioituksen pitää alkaa jo peruskoulusta. Siellä on oltava riittävät keinot puuttumiseen ja rajojen asettamiseen. Juuri tätä tarvitaan, koska suurimmalta osalta vanhemmista on nykyaikana vanhemmuus täysin hukassa.
Tässä muutamia lääkkeitä peruskoulun kehittämiseen: Opettajan valta ja kurinpidolliset keinot palautettava, määräaikainen koulusta erottaminen tehtävä mahdolliseksi, tarkkailuluokat takaisin, samat ryhmät jatkavat kun siirrytään ala-asteelta yläasteelle. Itseasiassa jako ala- ja yläasteeseen tulee kokonaan poistaa.
Ammatillisen koulutuksen haasteet ovatkin paljon vaativammat. Yksi suuri epäkohta on peruskoulunsa päättävien tiedon puute, mitä mahdollisuuksia on tarjolla ja mitä ne pitävät sisällään. Suuri osa nuorista ei tiedä mitä he haluavat, mihin heillä on edellytyksiä ja mitä heistä tulee isona. Valinnat tehdään pitkälti opon, vanhempien ja kavereiden mielipiteiden mukaan ? ja usein pieleen menee. Yhteishaun periaatteisiin kuuluu, että kuka vaan voi hakea minne tahansa, vaikka olisi kuinka soveltumaton haettavalle ammattialalle. Työpaikkaan haettaessa tehdään kyllä soveltuvuustestejä ja kokeita, mutta ei ammatillisiin opintoihin haettaessa. Tästä seuraa, että tietyille aloille, tiettyihin kouluihin kerääntyy huomattavan suuri alisuoriutujien porukka. Lähtökohta on jo siis pielessä.
Ongelmia yritetään ehkäistä ja paikata palkkaamalla lisää "ymmärtäjiä", kun tosiasiassa nuoren tarvitsee itsenäistyä ja alkaa ottamaan vastuuta omista tekemisistään ja asioistaan. Mitä enemmän vastuuta siirretään "ammattiymmärtäjille", sitä huonommin nuorilla menee.
Oppilaitokset kilpailevat opiskelijoista. Opiskelijat ovat oppilaitoksen laatujärjestelmissä asiakkaita ja asiakkaista on pidettävä kynsin hampain kiinni. Heitä on käsiteltävä ?silkkihansikkain?, koska he tuovat oppilaitokselle rahaa ja mainetta. Asiakkuusajattelu ei vaan sovellu koulumaailmaan ? siis taas mennään metsään. Opiskelija on asiakas siinä tapauksessa, jos hän tai hänen vanhempansa maksaa lukuvuodesta koululle 15000 euroa. Ehkä opiskelijan ja vanhempien kiinnostus opiskelua kohtaan lisääntyisi tällä tavalla?
Entäs opettajat? Jos opettajien aika olisi sataprosenttisesti käytettävissä opiskelijoille, tilanne olisi paljon parempi. Opettajien ajasta yli kolmasosa menee kaikkeen muuhun, kuin itse asiaan eli opetustyöhön keskittymiseen. Lisääntyvä paperibyrokratia vie aikansa, samoin palaverit, projektit, koulutukset, erityistapaukset, työelämäyhteydet, oppimisympäristön kehittäminen jne. Koska rahaa, henkilökuntaa tai tahtoa asioiden kuntoon laittamiseen ei ole, joutuu opettaja tekemään nämä asiat usein opetusajan kustannuksella tai sitten omalla vapaa-ajallaan. Olo on kuin jäniksellä. Pompit sinne tänne, mutta mitään et saa koskaan valmiiksi.
Tilanne normaalimaailman käytäntöön on käänteinen. Normaali työssä tehdään joku työ loppuun asti ja katsotaan sen jälkeen kauanko aikaa meni tai sitten työntekijällä on mahdollisuus sopia itse urakka. Koulumaailmassa opettajalle määrätään etukäteen aika (yleensä alakanttiin mitoitettu), missä joku asia pitää saada tehtyä. Tulos on usein sen mukainen.
Tälläkin alalla valitettavasti johto ja hallinto elää omaa maailmaansa, irtaantuneena todellisuudesta ja kenttätyöstä. Koko ajan vaaditaan suorittavalta tasolta lisää ja lisää, mutta mitään apua tai vastinetta ei anneta. Ihmettelen kauanko opettajat jaksavat tätä "kiristystä".
Ilmoita asiaton kommentti