Puheenaihe: Väyrynen karnevalisoi politiikan huumoriksi eikä kukaan muistele 80-luvun suhmurointeja

Yrittäjä Paavo Väyrynen (kesk) on presidentinvaalien ilmiö, vaikka lopputulos olisi mikä.

Kiistellyllä konkarilla ei ensin näyttänyt olevan kannatusta nimeksikään. Gallupit osoittivat yhtä prosenttia. Nyt lukema on jo lähempänä kymmentä.

Nousua ihmettelee tohtori Jukka Tarkka, jonka mukaan Väyrynen on jo rikkonut yhden politiikan perustuslain. Se kuuluu, että jos saa häviäjän maineen, ei kannata enää yrittää.

Ymmärtääkseen Väyrys-ilmiön vuonna 2012 on pakko palata historiaan.

Väyrynen on ollut kolmesti presidenttiehdokkaana: 1988, 1994 ja 2012. Vuonna 2000 hän hävisi selvästi Esko Aholle keskustan esivaaleissa.

Presidentti Urho Kekkosen ihailijalle presidenttiys on ollut ikuinen haave.

Väyrysen huippuhetken piti olla vuoden 1988 vaalit. Tien piti olla tasattu Tamminiemeen. Neuvostoliiton kuolinkorahduksia ei kuultu Suomessa. Idänsuhteet kannattelivat Väyrystä. Hän laski näyttäytyvänsä naapuruusvälien takuumiehenä. Mauno Koiviston yhden presidenttikauden piti olla vain välivaihe.

Kekkosen perintöprinssi hävisi, vaikka sai hyvän siivun äänistä, 20 prosenttia.

Vuonna 1989 Jukka Tarkka toi julkisuuteen Väyrysen vuosien takaisen kirjeen Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun KGB:n entiselle vahvalle miehelle Viktor Vladimiroville.

Väyrynen pyrki ennen 1982 presidentinvaaleja luomaan idänkauppaan tilanteen, jossa Kekkosen aisapari Ahti Karjalainen olisi saanut hyvää julkisuutta ja Koivisto huonoa. Näin Karjalainen olisi saanut nostetta presidentiksi. Juonen selvittyä Väyryselle soviteltiin maanpetturin viittaa.

– Hän oli valmis yhteistyöhön Neuvostoliiton kanssa oman urasuunnittelunsa takia. Ei hän aatemaailmaltaan mikään sosialisti ollut. Hän käytti Moskovan korttia, koska ajatteli sen itselleen edulliseksi, Tarkka arvioi.

Väyrynen kietoi oman uransa Karjalaisen presidenttitiehen. Väyrynen itse olisi ollut luonteva Karjalaisen seuraaja. Ratkaisu koitui hänelle vahingoksi vuosikymmeniksi.

Hetkeen tarttuja

Opportunismi on parasta Väyrystä. Hän tarttuu hetkeen, eikä epäröi liehitellä itse pirua päästäkseen valtaan. Hän myös sokeutuu vallanhimosta, kuten kävi Vladimirov-jupakassa.

Vladimirov-kirjeen julkistamisen jälkeen Väyrynen ei suostunut puhumaan Tarkan kanssa. Nyt miehet jo tervehtivät.

Aika parantaa erityisen hyvin politiikassa, jossa 20 vuoden takaiset tapahtumat ovat esihistoriaa. Neuvostoaika on tuttua Ultra Brata muistuttavista Agit Propin biiseistä.

– Uusi sukupolvi ei enää tunnista oikeaa vasemmasta, eikä tiedä Neuvostoliittoa kuin historiankirjoista, jos on viitsinyt lukea, poliittisen historian tutkija Vesa Vares sanoo.

Historia kääntyi Väyrystä vastaan 1994. Neuvostoliitto oli romahtanut, vaikka Väyrynen oli väitöskirjassaan arvioinut sen olevan ikuinen. Presidentinvaaleissa häneen liitettiin hämäräpeli idän diktatuurin kanssa.

Väyrystä pidettiin menneen maailman miehenä, vaikka hänellä oli ikää vasta 48 vuotta. Hänen piti olla aktiivisimmassa iässä, matkalla maan isäksi.

Seurasi pitkä Canossan kiertue. Sen aikana Väyrynen ajautui kauaksi lopullisesta päämäärästään, presidenttiydestä. Aika näytti ajavan ohi, Suomi liittyi Väyrysen kiihkeästi vastustamaan Euroopan unioniin.

Nyky-Väyrynen osoittaa, että hän ymmärtää aikaansa. Hän hyötyy paitsi EU:n ahdingosta myös yhteiskunnan historiattomuudesta, jossa kukaan ei muistele pitkälle menneitä. Väyrynen yhdistää jälkimodernin hulvattomuuden, jossa politiikka karnevalisoidaan.

Opportunismi näkyy siinä, että vakava mies vääntyy vaikka valtakunnan koomikoksi saadakseen ääniä. Hän karnevalisoi jopa itsensä.

– Aiempina vuosikymmeninä oltiin sitä mieltä, että jos Väyryseltä jotakin puuttuu, niin huumorintaju ja kyky itseironiaan. Nyt hän on osoittanut molempia, Vares sanoo.

Isotkin ”väärät” valinnat jauhautuvat ajan rattaisiin.

– Eihän Paasikiven valintaakaan estänyt vuonna 1946 se, että hän oli 1918 ajamassa Suomeen saksalaista kuningasta, Vares sanoo.

Pelkästään Väyrysestä ei Väyrys-ilmiössä ole kyse. Tarkka muistuttaa perinteisestä keskustalaisesta selkäydinreaktiosta, jossa eripurainen kenttäväki löytää tiukan paikan tullen toisensa.

– Kun puolue on vaikeuksissa keskustalaiset kerääntyvät siilipuolustukseen sen ympärille, joka vetää lipun salkoon.

Tausta: Väyrysen kipupiste

Vladimirov-kirje pysyi pitkään varjoisana esimerkkinä Paavo Väyrysen toimintatavoista.

Väyrynen oli 1981 yhteydessä ministerineuvos Viktor Vladimiroviin pyrkimyksenään lisätä niin sanotun välitysöljyn tuontia Neuvostoliitosta.

Suomi olisi voinut lisätä omaa vientiään Neuvostoliittoon.

Keskustalainen talouskomission puheenjohtaja Ahti Karjalainen olisi hyötynyt tästä ja saanut pontta Kekkosen jälkeisiin presidenttikaavailuihin.

Viisi kansanedustajaa teki Kimmo Sasin (kok) johdolla eduskunnan perustuslakivaliokunnalle selvityspyynnön Väyrysen toiminnasta.

Perustuslakivaliokunta totesi kuitenkin, ettei Väyrynen rikkonut ministerivastuulakia.

Jukka Tarkan mukaan Vladimirov-kirje ei ollut sensaatio siksi, että se olisi paljastanut jotakin uutta.

Kirje oli poikkeuksellinen, koska se oli aito dokumentti poliitikon urasuunnittelusta idän suhteita hyväksi käyttäen.

Ota kantaa! Mikä on Paavo Väyrysen loppukirin salaisuus?