Puheenaihe: Onko luvattomissa graffiteissa mitään hyvää?
Muutama viikko sitten heräsin ikävään yllätykseen. Ikkunastani näkyvä pieni puistomuuntaja oli sotkettu huolellisesti joka puolelta. No, ehtihän se pysyä siistinä lähes pari vuotta, mitä voi pitää pienenä ihmeenä.
Oli kenties jo korkea aika saada punaiseen muuntajaan lisäväriä, koska Suomessa on kulttuuriministerinä entinen graffitimaalari Paavo Arhinmäki ja Pirkanmaalla läänintaiteilijana graffitimaalari Tero Karvinen. Helsingissä Stop töhryille -kampanja on lopetettu ja graffitien vastaisesta nollatoleranssista on luovuttu.
Ilmeisesti samana yönä oli töhritty myös läheisen talon äskettäin kunnostettu seinä. Graffitikulttuurin ymmärtäjä varmaan sanoisi, että näin siinä käy, kun rakennetaan epäviihtyisää ja kylmää kaupunkimaisemaa, josta 1950-lukulainen Kaleva on malliesimerkki.
Minä taas vastaan tuohon, että höpö höpö. Useimmiten sotketaan vessat ja muut paikat, joissa töhrijät pystyvät touhuamaan katseilta piilossa. Hyvä esimerkki on varsin kaunis ravintola Antikan talo Tampereen Tammelassa. Sen radanpuoleinen seinä tuhotaan vähän väliä.
Tätä vihapuhetta voisi jatkaa loputtomiin ja luulen, että useimmat lukijat olisivat samaa mieltä. En taida tuntea ketään, joka olisi vilpittömästi sitä mieltä, että sinne tänne tussilla tai spraymaalilla sohaistut töhryt rikastavat kaupunkikuvaa. Tai että paikallisjunilla matkustaessa on mukava katsella maisemia huolellisesti naarmutettujen lasien läpi. Jos seinätöhryt ovat kulttuuria, käykö kulttuurista myös pankkiautomaatin koristelu syljeskelemällä?
Taistelu kaupungista
Into Kustannus on juuri julkaissut Mikael Brunilan, Kukka Rannan ja Eetu Virenin kirjoittaman pamfletin Muutaman töhryn tähden. Se pyrkii paitsi kritisoimaan Helsingin rakennusviraston graffitien vastaista sotaa myös kytkemään graffitit osaksi kaupunkitilan hallinnasta käytävää taistelua.
Kirjoittajien näkemyksen mukaan ei ollut sattumaa, että Helsinki aloitti Stop töhryille -kampanjan juuri 1990-luvun lopussa. Tuolloin elettiin laman jälkeistä voimakkaan kasvun kautta, jolloin elinkeinorakenne oli muuttunut. Teollisuustuotanto häipyi ja kantakaupunkiin tarvittiin varakasta ”luovaa luokkaa” pitämään kapitalismin pyörät pyörimässä.
Kirjoittajien mukaan asemansa vakiinnuttaneet ihmiset kaipaavat standardisoitua ja siistiä ympäristöä, jossa he tuntevat olonsa turvalliseksi. Kaupungin puhtoisuus nousi tärkeäksi myös siksi, että Helsinki oli vuonna 2000 Euroopan kulttuuripääkaupunki.
Töhryt vähenivätkin nopeasti, mutta hinta oli osin kova. Pikkuhiljaa töhryjen lisäksi pyrittiin estämään myös tapahtumajulisteiden ja -tarrojen levittäminen kaupunkiin. Kaupungin visuaalisista viesteistä saivat vastata yhä enemmän monikansalliset yritykset kokonaisia seiniä peittävine mainoksineen. Samalla nuoria graffitimaalareita ajettiin ahdinkoon jopa satojen tuhansien eurojen vahingonkorvausvaatimuksilla.
Yhteiskuntapoliittisesti tärkeä kysymys on yksityisten vartiointiliikkeiden vallan kasvu. Erityisesti sekä Helsingin kaupungille että VR:lle palveluitaan myynyt Finnish Protection Service Oy herätti huomiota häikäilemättömillä otteillaan. Brunila, Ranta ja Viren väittävät, että FPS sai VR:ltä korvauksia graffitimaalarien pidätysmäärien mukaan, mikä oli omiaan johtamaan ylilyönteihin.
Hyvä ja huono töhry
Muutaman töhryn tähden tuo esiin todellisuuden, joka helposti jää graffitien vastaisen puheen varjoon. Spontaania töhryvihaa se ei kuitenkaan onnistu poistamaan.
On totta, että kaupalliset mainostajat valtaavat kaupungit usein vastenmielisin keinoin, mutta mikä sitten on satunnaisten töhryjen, ympäriinsä roiskittujen tagien viesti? Minkälaiset voimat haluaisivat vallata kaupunkitilan itselleen?
Jos vastaus on, että kännissä riehuvat vandaalit, ei ihme, ettei graffitikulttuurille riitä ymmärtäjiä. Näitä ymmärtäjiä ei tahdo löytyä enää edes erilaisten vaihtoehtokulttuuritapahtumien järjestäjien joukosta – tiloja ei hevin saa vuokralle, jos juhlien jälkeen koko paikka on sotkettu.
Yksi ongelma on, että rajan vetäminen ”hyvien” ja ”huonojen” graffitien väliin on vaikeaa ja pitkälti makuasia. Oivaltavaakin katutaidetta onneksi näkee, mutta kotiovessa sekään ei välttämättä naurata.
Ota kantaa: Onko luvattomissa graffiteissa mitään hyvää?
Itse olen sitä mieltä että kaupunkiin voisi järjestää paikkoja joihin voisi tehdä jotain kuvia. On olemassa graffitimaalareita jotka osaavat tehdä muutakin kuin "tägejänsä" sähkökaappeihin.
Minä kaipaisin sitä kunnon graffititaidetta kaupunkiin. Maalaamisessa tarvitaan oikeasti taitoa.
Ilmoita asiaton kommentti