Puheenaihe: Älypuhelin - verraton apu vai yhteisöllisyyden tappaja?

Markkinoille tulee uusi älypuhelin harva se päivä, pankki työntää asiakkaat verkkoon. Kohtaamme
toisiamme merkkien ja kuvien välityksellä, emme enää kasvotusten. Kehityksen imua voi vastustaa, mutta tietoyhteiskuntaa ei kukaan pääse pakoon. Kysyimme mielipidettä älypuhelinten puolustajalta ja vastustajalta.

Puolesta:

Pekka Makkonen

Graafisen suunnittelun lehtori ja mediakulttuurikouluttaja

”Uuden teknologian avulla monista asioista on tullut helpompia. Toiset tietysti suhtautuvat aivan samoihin asioihin aivan päinvastoin. Pidän siitä, että asioita voi hoitaa sähköisesti, vaikka joutuu itse tekemään työn. Toiset taas eivät halua hoitaa sitä byrokratiaa itse.

Monista sähköisistä palveluista on tullut jo itsestäänselvyyksiä. Hyvän verkkopankkipalvelun ansiosta joudun käymään konttorissa vain noin kerran kahdessa vuodessa. Silloin harmittelen, että sinne joutuu menemään jonottamaan.

Sosiaaliseen mediaan lähdin mukaan sen esiasteesta eli keskustelupalstoista. Puolitoista vuotta sitten aloitin Twitterissä, keväällä LinkedIn-verkostossa ja nyt Googlen Plus-yhteisöpalvelussa. Seuraan ehkä pariakymmentä blogia. Olen myös sinänsä vanhoillinen, että minulla on omat kotisivut. Facebookissa en ole koskaan ollut. Kun minua ei sieltä löydy, joku voi kai ajatella etten ole edes olemassa.

Minusta Facebook on kuitenkin nuorempien juttu. Kun kyselin kuulumisia siskoni parikymppisiltä lapsilta, he sanoivat, että liittyisit Facebookiin niin tietäisit mitä meille kuuluu.

Hankin iPad-tablettitietokoneen vuosi sitten ranskalaisesta verkkokaupasta, koska se tuli vasta loppusyksystä myyntiin Suomeen. En kuitenkaan matkustanut ulkomaille hakemaan sitä. Ennen minulla oli pöytäkone, kannettava tietokone, iPad ja iPhone-älypuhelin, mutta iPad teki kannettavasta tietokoneesta tarpeettoman joten luovuin siitä.

En ole heti hankkimassa uusinta versiota jostakin laitteesta, yritän pitää tolkkua yllä. Yritän aina hypätä yhden päivityksen yli. Tulee pieni ekologinen tuskakin, jos on koko ajan vaihtamassa uuteen. Eivät laitteet vuodessa niin paljon parane.

Kun myin edellisen iPhonen pois, ja yhden päivän oli tavallinen kännykkä käytössä, niin tuntui hassulta. Kuin jotain olisi unohtunut. Luen sähköposteja lomallakin, se ei määrittele lomaa. Työyhteisössä toisilla menee vuorokausia, että saa vastattua sähköpostiin, se on outoa. En rupea valistamaan heitä, mutta silti harmittaa.

Viiden vuoden päästä laitteet ovat varmasti vielä langattomampia ja heti ostamisen jälkeen käyttövalmiita keskustelemaan keskenään. Applen verkkokauppaa katsoessa huomasin jo langattoman henkilövaa’an ja verenpainemittarin, jotka voi kytkeä iPhoneen. Kodin sähkölaitteita voi varmaankin kauko-ohjata helpommin, vaikka laittaa saunan lenkiltä päälle ihan helposti.”

Vastaan:

Juha Siltanen

Näytelmäkirjailija, dramaturgi

”Työskentelen kirjoituskoneella. Niihin minulla on hieman romanttinen suhde, niitä on useita kuten kitaristeilla kitaroita.

Olen joskus kirjoittanut tekstinkäsittelylaitteella ja tietokoneella, mutta en pidä niiden kosketuksesta. Minua häiritsee sellaisen teknologian käyttö, jonka toimintaperiaatetta en ymmärrä. En täsmälleen ottaen ymmärrä sitäkään, miten lentokoneet pysyvät ilmassa, mutta en pidä siitä, että henkilökohtaisin työni tapahtuu välineellä, jonka ydintä en tunne.

Ihmettelen, että ympärilläni näen ihmisten kokevan niin vähän epämukavuutta siitä, että heidän elämänsä on yhä enemmän kiinni laitteista, jotka ovat heille itse asiassa täysin selittämättömiä ja siksi arvaamattomia. Kuten piirretyissä juostaan jyrkänteen yli ja pysytään ilmassa niin kauan kuin ei katsota alas.

Meidän aikamme uskonnollisuus on sitä, että oletamme teknologian ratkaisevan ja kannattelevan. Uskomme, että jossain on joku joka tietää miten tämä pelaa, eikä itse tarvitse ymmärtää. Se on rasittava näköala.

Yhteiskunnassa on kolme voimakasta trendiä: mieskeskeistyminen, lapsellistuminen ja yksityistyminen. Näen näiden perustrendien ja teknologiauskon vastustavan juuri niitä asioita, jotka olisivat tällä hetkellä äärimmäisen tärkeitä, kuten ihmisten yhteistä vastuunkantoa, monimielisyyden kohtaamista ja yhteisöllisyyttä.

Ihmiset eivät tapaa toisia ihmisiä vaan simulaatioita toisista ihmisistä, ja oikeiden ihmisten tapaaminen maksaa, kuten vaikkapa pankissa.

Ymmärrän hirveän hyvin, että joku jossain korvessa yhtäkkiä haluaa tietää, minä vuonna Aleksis Kivi kuoli, ja saa sen tiedon saman tien näppäilemällä jostain. Sehän on kaikkien pikkulasten unelma: voi kun nyt olisi heti näin, nappia painamalla.

Kännykkää käytän paljon. Organisoin koko elämääni sillä vaikken ymmärrä, miten se toimii. Tässä suhteessa olen leppoisasti tyhjän rotkon yllä. Se on kuitenkin ihmisen kanssa puhumisen muoto, siedän sitä siksi helpommin kuin merkkien lähettelyä bittiavaruuteen.

En käytä mitään sähköisiä palveluita. En osaa edes avata tietokonetta. Varmaan olisi hyvä opiskella, on vain ollut kiinnostavampia asioita. Mitä isompi osa ihmisten kommunikaatiosta siirtyy nettiin, sitä isommasta osasta jään toki paitsi. Jonain päivänä ehkä täytyy opetella edes vähän.

Ilmassa on pyrkimys, että hetken kuluttua voisimme luoda valinnaisia 3-D todellisuussimulaatioita, mihin tahdomme. Ihminen on aina halunnut luoda todellisuutta. Tästä seuraisi suunnaton muutos suhtautumisessa historiaan, toisiin ihmisiin, luontoon, elämän ainutkertaisuuteen – mitä järkeä on säästää kenenkään henkeä, jos hänet voi hetken päästä luoda kolmiulotteisesti uudelleen? Se ei enää tarkoittaisi pelkkää kivaa uutta viihdettä.”

Ota kantaa: Onko teknologian kehitys jo liian nopeaa?