Puheenaihe: Onko kulttuuri enää vain lätkää ja iskelmää?
- Kirjoittaja pohtii, onko kulttuuri supistunut Suomessa käsittämään vain helpoimmin kansan tajuntaan uppoavat artistit ja ilmiöt. Kuvassa Irwin Goodman, joka irvaili korkeakulttuurille ja nautti suurta suosiota.
Romahdus: Suomi on vajonnut kansakuntana älyllisesti ja henkisesti alemmas kuin koskaan ennen.
Pelastus: Entä jos alkaisimme jälleen arvostaa yleissivistystä, korkeakulttuuria ja itseämme?
Älyllinen elämä Suomessa on supistunut kahteen. Enkä nyt tarkoita promilleja, vaan ihmisryhmiä.
Palvomme ja seuraamme vain kiekkotähtiä ja iskelmätähtiä.
En tiedä kumpi on masentavampaa: että hornetit tekevät kunniaa kännisille kiekkotähdille vai että Helsingin kaupunginteatterin vuoden tärkein produktio on Katri Helenasta kertova suurmusikaali.
Odotan kauhulla, että joku teatterinjohtaja, herra varjele, keksii tarttua kiekkokultaan ja leijonat nousevat suurelle näyttämölle laulamaan ”suurella sydämellä” den glider in.
Näytelmän nimi olisi todennäköisesti Pojan paluu.
Produktion voi estää vain yksi asia: Timo Jutilan rooliin ei löydy esittäjää. Jutilaa on mahdoton esittää.
Ellei hän sitten ryhdy esittämään itseään.
Mikä heissä kiehtoo?
Mutta unohdetaan hetkeksi, herra varjele, leijonat ja keskitytään iskelmätähtiin.
Mikä heissä oikein kiehtoo?
Kari Tapion kuolemaa seuranneista käänteistä on kirjoitettu enemmän kuin eduskuntavaaleista, elämäkerta ja musikaalikin ovat varmasti jo tekeillä.
Tampereella päästään ihmettelemään oikein teatterissa Juice Leskisen ja Olavi Virran elämänvaiheita, Helsingissä Sanna Majuri astuu Katri Helenan kenkiin.
Tähdet kiinnostavat muuallakin.
Tr 1:ssä Tampereella avautuu viikon kuluttua valokuvanäyttely ”Tähdet tuikkivat – 1950–70-lukujen iskelmätähtiä Alvar Kolasen kuvaamina.”
Elokuvateollisuus on jo ehtinyt käydä läpi Baddingin, Irwinin, Helismaan ja kumppanit
Iskelmä on lyönyt lallatellen läpi lähes koko kulttuurin: elokuva, kirjallisuus, teatteri ja valokuvataide palvovat empimättä iskelmätähtiä.
Vielä puuttuvat Laura Voutilaisen patsas ja Jari Sillanpään ympärille punottu satubaletti.
Mutta mitä sanottavaa heillä on? Iskelmätähdillä?
Huokaus. Ymmärtäisin jos Juha Vainiosta tehtäisiin näytelmä, vaikka musikaali.
Hänen tekstinsä ovat opettaneet meille suomalaisesta elämästä enemmän kuin kaikkien muiden sanoittajien biisit yhteensä.
Kirottu eliitti
Missä vaiheessa suomalaiset luopuivat vakavasta ajattelemisesta ja ylensivät kevyen musiikin elämänsä johtotähdeksi?
Eihän tällaista tohdi kysyä ääneen edes dosenteilta – jokainen itseään kunnioittava intellektuelli tuulettaa tätä nykyä massan mukana ilmaveiviä.
On niin mukavaa, kun muut tykkäävät. Ja se vasta ikävältä tuntuisi, jos joku tulisi ja syyttäisi elitismistä.
Ennen Soini kuin eliitti, eikä tästä enää puolta sanaa, viihde macht frei!
Onko näin pakko jatkua?
Voiko elämää, mediaa ja kulttuuria keventää loputtomiin? Eikö kaikki keveys muutu jossain vaiheessa pelkäksi nöyhdäksi?Ja katoa savuna taivaan tuuliin?
Käännyn nyt vakavasti teatteriin puoleen – eikö teillä ole kuulunut vähän niinkuin traditioon yrittää olla pikkuisen enemmän?
Miksi emme saa näytelmien sankareiksi suomalaisia, joilla olisi tärkeää sanottavaa?
Georg Henrik von Wrightistä saisi uskomattoman viisaan ja hauskan näytelmän – Eino Kailan syvähenkisestä elämästä puhumattakaan.
Ai kenestä? Oliko ne joskus mukana euroviisuissa?
Niinpä. Kevyen musiikin nousu suomalaisten kantavaksi filosofiaksi ajoittuu samaan aikaan, jolloin korkeakulttuurista tehtiin kirosana ja yleissivistys korvattiin hömpällä.
Mitä vähemmän tiedät muusta maailmasta, sitä katu-uskottavampi ihminen olet.
Mitä sitten?
Varoitus. Nyt pitää käyttää taas sitä vaikeaa sanaa. Postmodernismi. Se on iskelmämusiikin nousun ja järjettömän kiekkohuuman takana.
Ideologisesti tarkastellen postmodernismin tärkein tehtävä oli muuttaa kuluttaminen kulttuuriksi – siis tehdä shoppailusta inhimillisesti hyväksyttävää toimintaa, lähes taidetta.
Kulttuurin kaukalossa postmoderni vapautti meidät eettisestä vastuusta ja älyllisestä ponnistelusta, antoi luvan jättää kirjat lukematta ja keskittyä niiden sijasta helppoon ja nopean nautintoon.
Meistä tuli perussuomalaisia.
Ja jos emme ymmärrä tai tiedä jotain, niin herra varjele, mitä sitten? Kyllä Mertaranta selostaa.
Onko vouhotus iskelmämusiikista tehnyt meistä perussuomalaisia?
Mikä myy, sitä tehdään ja tuotetaan. Tuo "korkeakulttuuri" on ollut iät ja kaiket pienen kansanosan snobbailua, jota on rahoitettu sen rillumarei-kansan veromarkoilla ja euroilla. Jos korkeampi kulttuuri alkaa kiinnostamaan suurta yleisöä, niin kyllä tarjonta vastaa nopeasti kasvavaa kysyntää. Kuvitelkaa, että yhtäkkiä koko kansa alkaisi harrastamaan tätä korkeakultturia. Millä sen jälkeen eliitti erottuisikaan enää tavallisesta rahvaasta?
Ilmoita asiaton kommentti