Puheenaihe: Onko häiriköllä mitään ihmisarvoa?
Häirikkö on koulussa toisen luokan kansalainen. Hänellä ei ole samoja oikeuksia kuin muilla.
Häirikköoppilaan elämä on taiteilua: hän hyökkää, torjuu, puolustautuu – ja yrittää siinä sivussa rakentaa vasta aluillaan olevaa elämäänsä. Minkälaisessa todellisuudessa häirikkö elää? Sain siitä aavistuksen, kun haastattelin erästä häirikköoppilastani.
Poika listaa kaikkea tapahtunutta aikamoinen taakka harteillaan. Elämä on käynyt hankalaksi pikkuhiljaa. Mistä alkoi alamäki? Ala-asteella hän oli vain villi poika, joka ei jaksanut keskittyä koulunkäyntiin. Tunneilla ei tehty koskaan mitään hauskaa. Piti viritellä happeningia, että kesti koulun tylsyyttä.
Halveksittu häirikkö
Nyt hän on yläkoululainen ja pahamaineinen häirikkö. Itse hän määrittelee olevansa häirikkö ”aina silloin tällöin”.
Hänet on erotettu koulusta määräajaksi huonon käytöksen vuoksi. Hänen on sanottu käyneen käsiksi sijaiseen ja pahoinpidelleen luokkatoverinsa. Hän kiroilee, poistuu koulun alueelta, on epäasiallinen, uhkaava ja huonona esimerkkinä muille.
Hän tietää heikot kohtansa:
– Osaan olla ilkeä. Sanon liian suoraan, mitä ajattelen. Sorrun huutamaan, kinaan vastaan silloin, kun tuntuu epäreilulta. Mutta kaikkea sitä, mistä mua syytetään, en oo tehnyt.
– Mulla on leima otsassa. Moni tilanne värittyy pahemmaksi mun kohdalla.
– Kun opettaja näkee mut, se näkee ongelman. Ahdistaa, kun ei itse pysty tekemään asialle mitään. Kun taklaan liikuntatunnilla jääkiekossa, oon pahoinpitelijä, vaikka mitään aikomusta satuttaa ei olisikaan. Kun koulun vessassa on poltettu tupakka, oon epäilty, vaikka en olisi siellä polttanut. Aikuiset voi puhua musta ilkeesti tyyliin ”Ei tuota olisi pitänyt ottaa mukaan tänne” tai ”Älä nyt ihmeessä mene istumaan tuon viereen!” Musta voi puhua, miten vaan, koska oon häirikkö, ei tarvi ajatella, miltä musta tuntuu.
Tunnistan heti itseni opettajaksi, joka näkee hänessä ongelman. Olen helpottunut, kun hän jostakin syystä ei tule tunnilleni. En ole kiinnostunut hänen jutuistaan, koska ne ovat suoraan sanottuna rasittavia. Kolmen yhteisen vuotemme aikana en ole koskaan aiemmin kysynyt häneltä, kuinka menee tai mitä kuuluu. Senhän on nähnyt ja kuullut kysymättäkin, että todella huonosti menee.
Me aikuiset luulemme tietävämme, mitä nuorelle kuuluu. Toisinaan emme edes uskalla tietää. Ja kun emme tiedä, olemme auttamatta ulkopuolisia.
– Puhukaa meiän nuorten kanssa enemmän, hän sanoo.
Fiksu nuori mies
Edessäni istuu vilpitön poika tyylikkäästi leikatuissa hiuksissaan ja rennoissa vaatteissaan. Hän on fiksu. Hän kykenee tarkastelemaan itseään ja elämäänsä kriittisesti. Hän kantaa sisällään ahdistavaa painolastia. Hän puhuu pehmeällä äänellä, varovaisesti.
Aivan kuin omasta elämästä puhuminen sattuisi. Haluan keventää tunnelmaa. Kysyn, mikä elämässä on hyvää.
– Tykkään käydä kavereiden kanssa nuorisotilassa. Me pelataan siellä koripalloa ja biljardia. Joskus viikonloppuisin me biletetään. Kotona oon aika paljon omassa huoneessa: äidin kanssa on kiva jutella, se kuuntelee ja välittää musta, se on tärkein ihminen. Perhe on muutenkin tosi tärkee. Mulla on kiva isä, jota nään viikonloppuisin ja erittäin mukavat veljet, pienempi on velipuoli.
Isäpuolikohta ottaa koville. Suhteessa on isoja ongelmia. He eivät puhu toisilleen, niin on kuulemma parempi. Kaikki menisi aina vaan pahemmaksi. Tulisi huutoa ja rähjäämistä. Hän sipaisee silmäkulmaansa, nieleskelee ja alkaa liikehtiä levottomasti. Aihe on liian kipeä käsiteltäväksi tässä hetkessä. Vaihdamme aihetta ja puhumme tulevaisuudesta.
– Haaveilen omasta kodista Tahmelassa tai Pispalassa. Toivottavasti löydän tulevaisuudessa vaimon, jonka kanssa voin jutella ja joka jaksaa kuunnella mua. Yks lapsikin olis kiva. Haluan hyvän ammatin. Peruskoulu loppuu nyt toukokuussa, sen jälkeen jos pääsis automaatioasentajalinjalle ammattikouluun. Koulutus on tärkee juttu.
Koulun pahin vihollinen?
Mutta kouluhan on häirikölle vihollinen numero yksi?
Poika pudistaa päätään:
– Haluaisin viihtyä koulussa. Oon hyvä englannissa, liikunnassa ja teknisissä töissä. On tärkeetä päästä hyvien opettajien opetukseen. Sellasten, jotka ajattelee oppilaita yksilöinä, tietää paljon omasta alastaan, osaa kuunnella oppilaita ja korjata oppilaiden huonoa käytöstä karjumatta. Mun englannin ope on sellanen.
Lopuksi pyydän häntä kehumaan itseään. Seuraa pitkä hiljaisuus. Sitten hän sanoo hiljaisella äänellä:
– Oon hauska. Ja mun kanssa on helppo viettää aikaa.
Tiina Keskinen
Kirjoittaja on tamperelainen äidinkielen opettaja
Miten auttaa ”häirikköä”?
Ensin jos haluaa päästä eroon sanaska "häirikkö" pitäisi oppia käyttämään sanoja verbaalisesti ylivilkas. Tylsä istuminen koulunpenkillä ilman mielenkiintoista toimintaa laukaisee ylivilkkauden, ja rajat ovat silloin vain omien kokemusten puitteissa olevaa. Kun ikää kertyy, ja jos sitä omaa mielenkiintoista tekemistä ei löydy saattaa pahimmassa tapauksessa mennä lahjakkaan ihmisen elämä pitkälle ennen kuin löytyy se rajojen asettaja. Mä en kuitenkaan kannata ylivilkkaiden eristämistä muista niin kuin moni asian oikeaksi kokee, vaan opettajille kykyä asettua lapsille siihen hyvän kaverin rooliin joka silloin tällöin kuuntelee, eikä vain määrää.
Ite kuulun samaan ylivilkkaiden joukkoon, ja niitä opettajia on elämän varrella eri kouluissa ollut nelisen kymmentä, noista 2 opettajaa on kyennyt asettumaan rooliin joka on ollut samantapainen kuin Tiina Keskinen artikkelissaan kertoo.
Ei se ole kirkossa kuulutettua, että kaikki ylivilkkaat lapset kuuntelisivat samaa opettajaa ja osaisivat avautua, toinen tarvii vanhan koulukunnan järkevää jämäkkyyttä, toinen herkempää naisellisuutta. Riippuen siitä mihin lapsi helpoiten samaistuu. Jos perhe on lisäksi rikkinäinen on tuurinkauppaa löytää oikea henkilö, kun tunteet ja arvot ovat saattaneet uuden isän tai äidin ilmestyttyä muuttua paljon tai ainakin jonkin verran.
Se on varmaa, että ko. nuorella on itsevarmuutta,mutta ei ole vielä löytänyt oikeanlaista tapaa tuoda asioitaan esille. epävarma ihminen vetäytyy aina kuoreensa, eikä varmasti esitä tunneilla ns. kovaa poikaa. Tarkoitus ei saa olla karistaa epävarmuutta pois, vaan yrittää tehdä parhaansa, että nuoret löytäisivät itselleen järjellistä toimintaa, josta aidosti pitävät. Kaupungit joissa ei voi oikeasti harrastaa kalastusta, metsästystä tai vaikka vain luontoon tutustumista ovat erittäin hankalia nuorille joita ei suurinosa aineista edes kiinnosta. Oikeasti kaupungit pitäisi kieltää lapsiperheiltä niihin hukkuu liian moni lahjakas lapsi ja nuori. Itse olemme kuitenkin valinnat tehneet, sen mukaan on elettävä.
Ilmoita asiaton kommentti