KIRJAVIERAS Vilja-Tuulia Huotarinen: Keskeneräisyys kuuluu lukemiseen

Vuosia sitten jätin kesken Donna Tarttin romaanin Jumalat juhlivat öisin. Lopetin myös Ferdinand Pessoan Levottomuuksien kirjan aika lailla alkuunsa. Mikä näitä kahta yhdistää? Ei välttämättä mikään. Ensimmäisessä turhauduin latteuteen, jälkimmäisessä abstraktiin tunteellisuuteen.

Monelle on kova paikka luopua kirjasta ennen loppua. Joku kertoo lukevansa aloittamansa kirjan tunnollisesti niin kuin suorittaisi epämieluisan mutta välttämättömän kotiaskareen. Toisen mielestä kirjasta on etsittävä hyviä puolia; sitä ei saa hylätä. Molemmat selitykset saavat minut miettimään lukemisen psykologista luonnetta.

Kesken jättäminen, keskeneräisyys, kuuluu lukemiseen. Löydämme kiinnostavan ajatuksen: laskemme kirjan hetkeksi syliin ja jäämme miettimään. Tai meitä alkaa nukuttaa ja havahdumme unesta siihen, kun kirja kolahtaa lattialle. Merkittävän lauseen vaikutus alkaa välittömästi ja kestää vuosikausia lukemisen jälkeen. Lyhyt runo jatkuu mielessämme, soi. Oikeastaan olen sitä mieltä, että runo täytyy jättää tavalla tai toisella kesken. Jos sen lukee liian valmiiksi – jos sen ratkaisee – se menettää osan kiinnostavuuttaan.

Yhä syvempiä merkityksiä keskeneräisyys saa, kun sitä tarkastelee osana kirjan rakennetta. Kirjailija ja kääntäjä Antti Nylén on sanonut, että esseen täytyy jonkin verran repsottaa. Sen täytyy jäädä sieltä täältä auki, niin kuin ajattelumme repsottaa ja harhailee ja on jatkuvasti "auki". Uskoakseni tällaista avointa tilaa lukijakin etsii. Hyvä kaunokirjallisuus säilyttää ristiriitansa. Liian napakaksi paketoitua tarinaa kavahdan yhtä lailla kuin vääränlaista keskeneräisyyden tuntua, sellaista, jossa tyyliä tai muuta seikkaa ei ole viitsitty viedä tarpeeksi pitkälle.

Joskus kirja on niin hyvä, ettei sitä voi lukea kuin vähissä erissä, muuten pakahtuu. Tällainen kirja on jo muutamia viikkoja ollut Bo Carpelanin Lapsuus. Luettuani jonkin muun teoksen palaan jälleen Lapsuuteen, sen huokoisiin päiviin, jotka eivät kirjassa ala mistään eivätkä pääty mihinkään. Bo Carpelan osoittaa, mistä piinkova kirjallisuus on tehty: haavoittuvuudesta. Valmiita vastauksia ei ole. Vain polkuja, jotka päättyvät keskelle metsää.

Lukeminen on liikettä. Sille on ominaista jatkuvuus, muuttuvaisuus ja pysähtely. Jos vuorovaikutus katkeaa, liike katkeaa. Silloin kirjan ehkä antaa olla. Minusta se on ihan oikein. Mutta kumpi oikeastaan silloin jättää kumman? Kenties kirja hylkääkin meidät: emme pysyneet sen kelkassa? Voimme päästää kirjan jatkamaan menojaan ja palata toisten, meille helpommin avautuvien kirjojen pariin.