KIRJAVIERAS Vilja-Tuulia Huotarinen: Taide tarjoaa sen mitä emme osaa pyytää

Joskus kuulee narinaa, etteivät kustantamot julkaise kirjoja kuin myyvistä aiheista. Katsotaanpa joitain viime vuonna ilmestyneitä suomalaisia teoksia.

HS-esikoiskirjapalkinnon voittaja Satu Taskinen, Täydellinen paisti (Teos). Aiheena nainen valmistamassa ruokaa sukupäivällisille. Kirjailija Johanna Venho, Syntysanat (WSOY). Aiheena menneisyyden solmut pienessä maalaiskylässä. Tamperelainen runoilija Tiina Lehikoinen, Isoympyräkatu (Poesia). Aforismeja luonnosta.

Muutamia lisää: Kari Levola, Suorin mutka ikinä (Tammi), nuortennovelleja yksinäisyydestä. Juri Nummelin, toim. Vuoripeikot ja muita kauniita wanhoja satuja (Savukeidas), aiheena vanhat sadut. Suomenruotsalainen runoilija Agneta Enckell (WSOY), Huuhtoutumia, runoja muistoista. Esko-Pekka Tiitinen: Anjan lähes erinomainen elämä (Tammi). Kirjassa vanha emäntä kertoilee arjestaan.

Aihe kertoo kirjasta hämmästyttävän vähän. Siksi siitä kirjoitetaan kirjallisuuskritiikeissä hämmästyttävän paljon.

Avaan yleensä kirjan keskeltä ja luen muutaman lauseen sieltä täältä. Tämän perusteella päätän, ostanko kirjan, lainaanko sen kirjastosta vai jääkö se toistaiseksi lukematta. Niin lyhyt hetki ja niin kohtalokas! Olennaista minulle lukijana on tyyli ja tunnelma. Ei lupaa hyvää, jos tekstistä ampaisee adjektiivi ”mukiinmenevä”. Niin ikään mieltäni eivät erityisesti kohota ilmaisut ”pitkässä juoksussa” tai ”tuijottaa äimistyneenä”.

Muistatteko, miten Antti Hyryn Uunin – ja luultavasti myös Aitan – ilmestymisen aikaan jaksettiin päivitellä kirjan kirjoittamista muuraamisesta, rakentamisesta. Mutta miten hienoja virkkeitä kirjasta löytyy! Miten kerronta kulkee kuin kesäpäivä, verkkaisesti kimalaisen työn tahtiin!

Huomattavasti minua enemmän lukenut kollega suositteli Juhani Ahon Lohilastuja ja kalakaskuja. Kirja kertoo kalastamisesta, josta en tiedä yhtään mitään. Se oli todella hyvä! Kuten tiedätte, Juhani Ahon kieli karkailee nautinnollisesti. Lastut olivat kuin pieniä novelleja etiikasta ja saalistuksen lumosta.

Mitä laitetaan, kysyy Pia Potka, ja saman kysymyksen haluaisivat toisinaan kuulla kirjojen ostajat. Voisin hyvin toivoa jotain minäkin. En ole vielä lukenut kirjaa, jossa yhdistyisi kieli ja tanssin liike. En edes tiedä, miten tämä tapahtuisi, mutta lukisin siitä mielelläni!

Kuitenkin taitaa olla niin, että viihde tarjoaa meille sen, mitä osaamme etukäteen pyytää ja taide sen, mitä emme osaa. Ennen kuin luin pari vuotta vanhan teoksen En tunne sinua vierelläni, en osannut lainkaan kaivata klassisia ja vivahteikkaita kauhukertomuksia. Tiina Raevaaran kirja täytti tämän tyhjän paikan.