KIRJAVIERAS Hannu Peltonen: Tarinoita kirjoista ja niiden keräilystä
Antikvariaatti on paikka, jossa kerrotaan tarinoita kirjoista. Kertoja ei ole se henkilö tiskinsä takana, vaan asiakkaat. Vaihtuvat asiakkaat erilaisine tarinoineen. Hyväksi tässä työssä tullaan aina kuuntelemalla asiakkaita. Heillä on se tarina, joka on heille tärkeä. Joskus se tarina voi olla muillekin tärkeä, hauska tai vain kertomisen arvoinen. Tarina voi olla totta tai vain pitkään elänyt legenda.
Mika Waltarista ja hänen tuotannostaan riittää legendoita. Waltarihan krjoitti noin sata teosta ja harva on lukenut ne kaikki, vaikka aika usein tuohon väitteeseen törmää. Waltarin harvinaisin teos on näytelmä Hankala kosinta, jonka olen nähnyt kerran elämässäni. Kollegat kertovat, että se on ollut tarjolla heidän muistinsa mukaan neljä tai viisi kertaa.Sitä ei tiedä kukaan onko joku kappale ollut tarjolla vaikkapa kahdesti. Kirja on hyvin kallis, yli tuhat euroa, ja ehkä juuri siksi siihen liittyy legenda.
Tuota pehmeäkantista näytelmä jaettiin tarinan mukaan kaikille ilmaiseksi Suomessa, mikä voi hyvinkin tarkoittaa Helsinkiä. Sota-aikaan vinttejä piti tyhjentää kaikesta palavasta, joten niissä puhdistuksissa kirjaa ymmärettävästi katosi, ja emmekähän me tänä päivänäkään suinkaan säilytä jokaista pienpainatetta, joka postilaatikostamme putkahtaa.
Mutta legenda on se, että jonakin päivänä tuota kirjaa tai pikemminkin vihkosta löytyy laatikollinen, jos toinenkin, jostakin. Tosin luulisi se laatikon jo vuosikymmeneten saatossa esiin putkahtaneen.
Jokainen kirja eri ole ainakaan kauppiaalle ostamisen tai säilyttämisen arvoinen.Tästä meitä usein moititaan, mutta samahan koskee kaikkea keräilyä. Emme koskaan kieltäydy ostamasta kirjaa, jonka arvioimme saavamme kaupaksi.Silti usein toistetaan, että emme osta mitään, ja vanhalla kirjalla ei ole arvoa. Kyllä niillä on, valikoidusti, tottakai.Tietoa siitä mitä ostamme saa varsin helposti. Kotisivuilta, luetteloista ja vanhalla konstilla, kysymällä.
Kirjoja kerätään monista syistä, jotka yleensä aina ovat varsin henkilökohtaisia. Tiedän helsinkiläisen dosentin, joka pienenä poikana kirjasi jokaisen lukemansa kirjan siihen kuuluun siniseen vihkoon ja puoli vuosisataa myöhemmin päätti kerätä ne uudestaan. Suomalaisen koko dekkarikirjallisuuden lisäksi.
Sukututkimus, sen suosion kasvu lisäsi keräilyä. Yhden paikkakunnan tarinoita kertovista pienistä painatteista, omakustanteista tulikin yht' äkkiä aarteita sukuaan tutkiville. Unohtunut pieni kertomus olikin perin tärkeä, ainakin joillekin.
Keräily ei minusta ole sijoitusmuoto ainakaan taloudellisessa mielessä. Toki se voi olla sitä paremminkin kuin jotkut osakkeet, mutta aina kirjojen arvo säilyy juuri siinä tarinassa miksi juuri se ja se toinen kirja on hankittu. Jos perillisiä kiinnostaa sama asia, arvo on jopa noussut. Ainakin henkisellä tasolla. Minullakin on perusteltu syy uskoa, että Veikko Huovisen Talvituristista on olemassa toinenkin versio, se jota Veikko Huovinen ensiksi tarjosi kustantajalle.Tuleeko se koskaan esille, mitä sille tapahtui, onko sitä edes olemassa enää?
On niin monta syytä kerätä kirjoja. Yhtä kirjailijaa, yhtä kuvittajaa tai vaikkapa yhtä itseä kiinnostavaa aihetta. Kansanperinteeseen liittyy moni keräilyn aihe, kuten myös sotahistoriaan. Myös puhdas nostalgia on hyvä syy kerätä niitä lapsuuden aarteita. Keräilyn määrittelee aina ja vain itse keräilijä. Hyvä kirja on aina hyvä kirja. Se ei menetä koskaan arvoaan. Mutta jos sitä on paljon, siitä ei tule rahallisesti arvokasta. Hyvän kirjailijan esikoisteoksen ensipainos voi jonakin päivänä sitä olla.
Tämäkin ala muuttuu, kukaan ei tiedä mihin suuntaan. Silti, muistakaa että aina pitää olla hyvä syy heittää vanha hyvä kirja miettimättä pois. Se voi olla jonkun toisen juuri se suuri aarre. Kirja esineenä, usein varsin kauniina sellaisena ei koskaan katoa, eivätkä kirjojen ystävät!
Sekin on vain minun mielipiteeni ja minähän olen vain tällainen tarinoiden kuuntelija. Näin tarina tällä hetkellä kertoo kirjoista. Kuinka kirjojen lopulta käy, no se onkin sitten jo kokonaan toinen tarina!
